Masennus on kuin piimää suonissa – Teatteri tekee mielen sairauksista käsinkosketeltavia

Mielen sairauksia käsitellään muun muassa Kansallisteatterissa ja Teatteri Takomossa.

masennus
Masennuskomedia, Kansallisteatteri, Pirjo Luoma-Aho, Maria Kuusiluoma, Tuomas Uusitalo
Kansallisteatterin Masennuskomediassa ommellaan Hullu-pupuja.Mitro Härkönen / Kansallisteatteri

Kansallisteatterin pienen näyttämön lämpiö täyttyy väliajalla puheensorinasta. Monessa seurueessa keskustellaan Masennuskomedia-näytelmän aiheista, loppuunpalamisesta ja työelämästä. Tällaista palautetta on saanut komedian ohjaaja Mari Rantasila.

Rantasila on työstänyt aihetta jo vuosia yhdessä käsikirjoittajakaksikko Kirsikka Saaren ja Jenni Toivoniemen kanssa. Näytelmän miljööksi valikoitui mielenterveyskuntoutujien työkeskus muutaman valokopion vuoksi:

– Tarvitsin valokopioita ja lähdin ottamaan niitä Paloheinän työkeskukseen. Ihastuin heti paikan tunnelmaan, siihen lämpöön, Mari Rantasila kertoo.

Työkeskuksen ohjaaja tuntui ottavan huomioon kaikkien kuntoutujien erityislaadun ja diagnoosit. Rantasila alkoi pohtia, miksei samanlaista ajattelua voisi olla muuallakin. Nyt tuntuu, että työelämästä on tullut pudotuspeliä. Ihmiset tuntevat olevansa arvokkaita vain sitä kautta, miten paljon ja miten halvalla he tekevät tulosta.

– Minusta jokaisella pitäisi olla oikeus tehdä parhaansa. Ei riitä, että työstä vain selviytyy rimaa hipoen, Rantasila sanoo.

Lisää ahdistusta aiheuttaa katkeroituminen. Harva jaksaa olla enää lojaali työnantajalleen, kun johtoporras käärii bonukset ja optiot ja samalla työntekijöitä vähennetään tuotannollisista ja taloudellisista syistä, pohtii Rantasila.

Häpeäntunne kylvetään lapsuudessa

Helsinkiläisen Teatteri Takomon näyttämöllä tanssahtelee sinipukuinen tyttönen. Liikkeet ovat hapuilevat ja ihan itse keksityt. Pian tyttö joutuu kuulusteluun. Häneltä kysytään, oliko tanssissa iloa. Olihan sitä! Kuulustelija kertoo, että naapurin Liisa on kuitenkin piirun verran iloisempi. Että mieti vielä: olisiko sinun ilosi sittenkin, asteikolla yhdestä viiteen, korkeintaan nelosen ehkä jopa kolmosen luokkaa.

– Olen miettinyt, että masennuksen yleisyys Suomessa liittyy jollain tavalla häpeän kulttuuriin. Erityisesti häpeällä kasvattamiseen, sanoo Aina on joku syy -näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Hanna Ryti.

– Toisen häpäiseminen johtaa arvottomuuden tunteeseen, jota monet masentuneet kokevat.

Aina on joku syy, Teatteri Takomo, ohjaaja Hanna Ryti
Hanna Ryti haastatteli Aina on joku syy -näytelmäänsä varten masennuksen sairastaneita.Jari Kovalainen /Yle

Ryti on ollut itsekin masentunut. Siitä kertominen on tuntunut vaikealta. Vaikka media käsittelee masennusta paljon ja asia on jatkuvasti esillä, häpeä asian ympärillä ei ole hälvennyt. Melkein kaikki masentuneet pelkäävät tulevansa leimatuiksi sairautensa vuoksi. Jos on menossa lonkkaleikkaukseen tai hammaslääkärille asian voi helpostikin jakaa vaikka naapurille rappukäytävässä. Masennuksen kanssa on toisin.

– Jos joku kertoo olevansa masentunut, tyypillistä, että häntä aletaan katsoa masennuksen kautta. Ikään kuin sairaus määrittäisi ihmisen kaiken toiminnan. Masennus on kuitenkin vain yksi osa ihmistä. Se on kuin kipeä lonkka, joka hidastaa kävelemistä, mutta ei vie koko persoonaa.

Ryti muistuttaa, että masentunut voi olla hyvinkin toimintakykyinen. Hän voi käydä töissä ja hoitaa hommansa ja olla silti masentunut. Hän voi käydä kaupassa ja hautoa samalla itsemurhaa. Masennus on monille kuin yksi luonteenpiirre tai ominaisuus. Se voi olla välillä päällä ja sitten häipyä taustalle vuosiksi.

Hyödyt irti kuntoutujista

Kansallisteatterin_ Masennuskomedian_ päähenkilö on viisikymppinen yritysjohtaja Eeva, joka vetää itsensä piippuun. Burn-outin jälkeen entiset kontaktit sulkeutuvat, eikä Eeva saa töitä. Hän päätyy mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Siellä Eeva alkaa soveltaa työelämästä saamiaan oppeja.

Eeva brändää työkeskuksessa ommeltavat pehmopuput ja alkaa myydä niitä yrityksille eettisinä liikelahjoina. Tosin mielenterveyskuntoutujista on saatava vähän enemmän tehoja irti.

– Jotain vastaavaa jo tapahtuukin. Olen lukenut, että Vantaa pesettää pyykkinsä puoli-ilmaiseksi pitkäaikaistyöttömillä. Halpaa työvoimaa ei saisi käyttää näin hyväksi, vaan niille, jotka pystyvät tekemään työtä, pitäisi maksaa kunnon palkka, Rantasila pohtii.

(Vantaan uusi suurpesula työllistää pitäaikaistyöttömiä, Vantaan Sanomat) (siirryt toiseen palveluun)(Laki ja miten se luetaan, Talentia lehti) (siirryt toiseen palveluun)

Rantasila uskoo, että masentunut Suomi saadaan vielä nousuun. Kansantaudistamme saattaa tehdä historiaa nuorempi sukupolvi, joka suhtautuu mielenterveysongelmiin toisin kuin nykyiset keski-ikäiset. Nuorille tuntuu olevan selkeää, että masennusta on ja sitä voidaan sekä hoitaa että ennaltaehkäistä.

Naurulla armoa ihmiselle

Osatakseen kirjoittaa mielenterveyskuntoutujien elämästä Mari Rantasila ja näytelmän kirjoittajat viettivät aikaa Niemikotisäätiön ylläpitämässä työkeskuksessa. Kun keskuksen kuntoutujat kuulivat projektista, he olivat huolissaan ja pelkäsivät, että heistä kirjoitetaan säälittäviä uhreja.

– Heille oli todella tärkeää, että tämä on komedia. Että, saadaanhan me sitten varmasti nauraa siellä, Rantasila sanoo.

Ohjaaja Mari Rantasila Puluboin ja Ponin leffan kuvauksissa.
Masennuskomedia on näyttelijänä, laulajana ja elokuvaohjaajana tunnetun Mari Rantasilan esikoisohjaus teatteriin.Pekka Tynell / Yle

Mari Rantasila on omassa työelämässään venynyt moneen. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi ja näytellyt sekä televisiossa, elokuvissa että teatterissa. Lisäksi hän on ohjannut kolme pitkää elokuvaa. Rantasila tunnetaan myös laulajana. Luulisi, että loppuunpalaminen vaanisi juuri hänenlaistaan.

– Kun valmistuin 1987 Teatterikorkeasta, otin vastaan kaikki työt, joita minulle tarjottiin. Paahdoin kolmen neljän eri työpaikan väliä, välillä saman päivän aikana. En pystynyt enää nukkumaan, eikä kroppakaan kestänyt. Kävi hyvin nopeasti ilmi, että tämä ei ole minun juttuni.

Masennuksen varjot kuiskailevat

Teatteri Takomon Aina on joku syy saa ensi-iltansa tammikuun lopulla. Joulukuussa ulkona vihmoo räntää ja työryhmä ottaa tuntumaa näyttämöön. Valosuunnittelija Riikka Karjalainen virittelee taustavaloa valkoiselle kankaalle. Esityksessä pelataan varjokuvilla. Ne sopivat masennusteemaan.

– Masennukseen saattaa liittyä tunne, että joku varjomainen olento huohottaa niskaan, Karjalainen kuvailee.

Teatteri Takomo, Aina joku syy
Aina on joku syy - näytelmässä sisäelimet taistelevat masentuneen sisuksissa.Jari Kovalainen / Yle

Kun Hanna Ryti haastatteli masennuksen kokeneita näytelmää varten, he kuvasivat sitä usein fyysisenä kokemuksena. Toisella tuntui paino rinnan päällä, toisesta tuntui, kuin suonissa virtaisi piimää. Tai ei edes virtaisi, vaan piimä lilluisi kökkäreisenä paikallan.

Fyysisyys on myös yksi syy siihen, että Ryti halusi tehdä masennuksesta teatteria. Moni asia, joka ei aukea sanallisessa muodossa, voidaan tehdä lihaksi näyttämöllä.

– Haluamme kurottaa myös niitä kohti, jotka eivät tiedä masennuksesta mitään. Jos vain lukee tai näkee televisiosta puhuvia päitä, kokemus ei fyysisty eikä välity.

Masennus on teatteriesitykselle tavallaan helppokin aihe. Ainakaan sitä ei tarvitse paljoa perustella.

– Aihe koskettaa suoraan tai välillisesti aika pitkälti kaikkia. Jos ajatellaan laajempana ilmiönä niin eiköhän jokaiselle löydy jotain kosketuspintaa, Riikka Karjalainen sanoo.

Varjokuva alkaa näyttää vaikuttavalta. Harjoitus jatkuu. Ulkona loskantallaajat jatkavat vaellustaan.