Koe uusi yle.fi

Toimittajalta: Vuosisadan synttäreillä haisi liikaa ruuti

Ylen kulttuuritoimittaja Sanna Vilkman toivoo, että syntymäpäiväjuhlissa olisi puhuttu elävistä ainakin yhtä paljon kuin kuolleista.

Suomi 100
Lippu liehuu Tähtitorninmäellä
Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva

Ne alkoivat tosi lupaavasti, isoimmat synttärit Suomessa ikinä. Uudenvuoden aattona Helsingin keskusta muuttui 100 000 ihmisen kansanjuhlaksi, johon osallistui television välityksellä koko maa. Oli Alma, oli Robin, oli tanssit kadulla, oli häikäisevä ilotulitus Töölönlahden yllä. Satavuotisjuhlan teema, Yhdessä, tuntui ihan todelliselta.

Sitten tunnelma lässähti. Suomi 100 -ohjelmiston (siirryt toiseen palveluun) yleisvaikutelma oli lupaavan alun jälkeen oudon apea, pönöttävä ja vanhanaikainen.

Viidentuhannen virallisen synttärijutun sekaan mahtui monta koskettavaa, riemukasta ja osallistavaa asiaa, mutta kokonaisuus oli kovin sotakeskeinen ja menneessä piehtaroiva. Kotimaisen kulttuurin laaria kaivettiin kapealla kouralla ja siihen kouraan tarttui todella vähän historian suurnaisia. Vielä niukemmin siitä laarista löytyi näkemystä siitä, missä me olemme nyt ja mihin olemme matkalla.

Yhdessä-teeman alla televisioitiin jäykkiä pukugaaloja, joissa valittiin Vuosisadan kulttuuripersoona – joka ei kenenkään yllätykseksi oli Jean Sibelius. Valinta on kuvaava, koska juhlaohjelmistoon ei montaa muuta säveltäjää mahtunutkaan.

Suomi 100 -juhlatarjonnan perusteella voisi päätellä, että Suomessa on ollut historian aikana tasan kaksi merkittävää kirjailijaa, Aleksis Kivi ja Väinö Linna. Esimerkiksi Seitsemästä veljeksestä tehtiin ainakin seitsemän uutta versiota.

Kiven ja Linnan lisäksi oli toki Kalevala. Siihen pohjaavat tuotannot olisivat yhteen pötköön esitettynä kestäneet yli vuorokauden.

Vuoden suurin tapaus oli kuitenkin uusi Tuntematon sotilas, tilastoidun historian kallein ja katsotuin kotimainen elokuva. Se kertoo sodasta, joka loppui 73 vuotta sitten. Juhlavuoden toinen kotimainen merkkielokuva, Ikitie, sijoittuu vielä kauemmas, 1930-luvulle Stalinin vainoihin.

Lisäksi Suomi juhli synttäreitään sotilasparaatilla, paljastamalla Talvisodan muistomerkin, kunnioittamalla sankarihautoja ja nappaamalla ohjelmistoon maanpuolustushenkisen koko perheen ulkoilutapahtuman.

Loputtoman sodankäynnin ja kanonisoidun kirjallisuushistorian rinnalla oli toki myös suurten kulttuuri-instituutioiden suuria kantaesityksiä. Jokin outo satavuotishalvaus kuitenkin vaivasi ainakin Kansallisteatteria ja Kansallisbalettia. Suomen päänäyttämöille kärrättiin kaikki mahdolliset kliseet suomalaisuudesta. Myyttisestä metsäsuhteesta kuljettiin saunan ja sotien kautta Aalto-jakkaraan.

On tärkeää, että sotien veteraaneja muistetaan. On tärkeää muistaa kiittää siitä, että Suomi on itsenäinen ja että maassa on rauha. On tärkeää ymmärtää, miksi ja miten olemme päätyneet pisteeseen, jossa nyt olemme.

Jotain todella kummallista siinä kuitenkin on, miten me merkkipäivinä käperrymme kuoleman ympärille ja jähmetymme viralliseen pokkurointiin. Suomen syntymäpäiväjuhlissa korostuivat poterot ja nuorten miesten ruumiit, suru, murhe ja menetys. Ihan kuin olisimme jumissa historian mudassa.

Ajatella, jos nuoren polven tekijöiltä olisi tilattu enemmän ja suurempia näkemyksiä siitä, mihin Suomi on seuraavaksi menossa. Ajatella, jos sodan sijasta olisi muisteltu enemmän ja näkyvämmin jälleenrakennuksen vuosia; suurta suomalaista tarinaa, jossa velat maksettiin, rakennettiin hyvinvointia, koulutettiin köyhienkin lapset, rakennettiin kirjastot, neuvolat ja lähiöt.

Ajatella, jos olisi sytytetty muutama kynttilä vähemmän vainajille ja riemuittu hieman enemmän elämästä.

Se suuri Yhdessä-kokemus saattaa lopulta tiivistyä Valtioneuvoston kanslian lähettämään synttärionnittelutekstiviestiin. Joku sai niitä kolme tai neljä, 400 000 ihmistä jäi kokonaan ilman. Ajatus oli kuitenkin tosi kiva.