Digitaalisena aikana muistot tarttuvat aitoihin esineisiin

Esineiden lumo ei katoa edes digitaalisuuden keskellä. Mutta osa esineistä katoaa. Mihin siirtyvät muistot, kysyy Santtu Natri esseessään.

Digitaalinen tieto
Kuvituskuva, jossa kännykkä istuu nojatuolissa.
Laura Merikalla / Yle

Mitä ovat sinulle tärkeimmät esineet kotonasi? Mitä olisi vaikea korvata? Mitkä tavarat pelastaisit palavasta talosta, jos saisit etukäteen miettiä ihan rauhassa?

Itse pelastaisin ainakin lapsen unilelun, nipullisen avaimia, kuva-albumeja 1980-luvulta ja ehkä jonkin kotivideokasetin.

Lapseni nukahtamisen turva on pehmokettu, jonka hän rutistaa iltaisin rinnalleen. Nukke on ehditty pestä niin oksennustaudin tahroista kuin lomamatkan pölyistä. Avainnippu puolestaan takaa pääsyn elämän keskeisiin paikkoihin, mutta siinä riippuu myös jo unohtuneiden lukkojen avaimia. Kaikki nuo esineet ovat tiheinä muistoista. Kaikki loputtoman tuttuja muodoiltaan. Ja useimmilla on selkeä, yksinkertainen käyttötarkoitus.

Kiinnymme esineisiin, koska ne muistuttavat meitä siitä hyvästä, mitä meillä elämässä on. Puolison lähettämä tervehdys tai ystävän vanha tuliainen työpöydän reunalla muistuttavat, kenen vuoksi tässä eletään ja töissä käydään. Siksi ajatus toimistosta kokonaan vailla omia työpisteitä tuntuu kalsealta: pelkkää koditonta viilettämistä firman omistama läppäri kainalossa. Ei kiitos.

Rakkautemme esineisiin on puolustustaistelua digitaalisuuden edessä. Elämä on muuttunut katoavaiseksi verkkoon siirryttyään.

Kuvituskuva, jossa kännykkä seisoo olohuoneessa.
Laura Merikalla / Yle

Isovanhempien postikortteja ja valokuvia jopa heidän lapsuudestaan saakka on edelleen tallessa jälkipolvien herkisteltäviksi. Sen sijaan oman nuoruuteni sähköpostit kykkivät jossain palvelimen syövereissä unohtuneen salasanan takana – jos palvelin on enää edes käynnissä.

Isälläni on yhä ajoittain käytössä 25 vuotta sitten ulkomaan kuoromatkalta hankittu paita, mutta omat vaatekertani lojuvat lumppuna ties missä, sillä sain uusia verkkokaupasta halvalla.

Hypistely syventää muistijälkeä

Muistan vieläkin, miltä tuntui vääntää sormella mummolan puhelimen numerolevyä, ja – "trrrrrrrrr" – kiekon äänen, kun se pyöri takaisin. Muistijälki suorastaan tuntuu sormissa.

Jos pelkkä vanhan puhelimen näkeminen palauttaa tilanteen elävästi mieleen, miten tulemme muistamaan nykyiset kiiltävät älynäytöt, joita kosketetaan vain kevyesti ja äänettömästi?

Kuvituskuva, jossa kännykkä nukkuu sängyssä.
Laura Merikalla / Yle

Edelleen toki tartumme asioihin, pyyhimme ja väännämme. Otteen lujuus ja käyttötavat vain vaihtuvat. Eikä kosketuksen muuttuminen edes tarvitse digimurrosta: esimerkiksi valokatkaisijat ovat nykyään erilaisia ja auton hallintakin toista kuin ennen.

Digitaalisuuden aikana on erityistä hohtoa ei-digitaalisissa kokemuksissa. Fyysisten esineiden lumon tuntee lapsikin: mahdollisuus tunnustella pintaa ja kokoa, lupa punnita ja väännellä.

Suhde tavaraan voi olla syvä myös siksi, että sen on itse hankkinut myymälästä perusteellisen hypistelyn jälkeen eikä vain näpäyttänyt virtuaaliseen ostoskoriin.

Arvostamme analogisia esineitä ja laitteita, koska ne tekevät vähän mutta hyvin. Levysoitin soittaa levyjä, oli nettiyhteyttä tai ei. Lehtiöön voi kirjoittaa ilman, että koet itsesi töppösormeksi. Ja perinteisen taskulampun kanssa voi kävellä sateisessa metsässä – pelkäämättä satojen eurojen laitteen vettymistä.

Sen sijaan älypuhelinten kaltaisten monitoimivempaimien kanssa olemme joutuneet tottumaan siihen, että laite kyllä osaa miljoona asiaa, mutta ei ilman ajallaan maksettua liittymää, asianmukaisia päivityksiä saati laturin johtoa.

Vielä vilkuilemme kassajonossa lehtien lööppejä, mutta moni tarinoista on jo netistä tuttu. Vielä toisinaan pysäytämme tuntemattoman vastaantulijan kysyäksemme reittiohjeita, mutta yhä useammin kännykkä ohjaa perille.

Vielä joskus sovimme tapaamisen tietyn maamerkin luokse, mutta keskustelu voi kaverin kanssa alkaa jo matkalla kohteeseen, pikaviesteinä. Vielä joskus etsimme ideoita tai yhteystietoja ilmoitustaululta, mutta enenevässä määrin tieto on sähköistä eikä nastoilla kiinnitettyä.

Kaikki nuo hetket ovat vielä osa arkemme pintarakennetta ja elinympäristömme kudosta. Mutta tuo tekstuuri muuttuu väistämättä, kun rutiinit lipuvat digiversioiksi itsestään.

Digimaailma on sittenkin aarrekammio

Internet on tehnyt meistä oikeastaan rikkaita. Voimme kerätä netistä ilmaiseksi sellaista kulttuurista pääomaa, joka ei aiemmin ollut edes ulottuvilla. Jos meidän pitäisi tallentaa Netfixin, Yle Areenan ja HBO:n tarjonta VHS-kaseteille, mikään televisiokaappi ei riittäisi nauhojen säilyttämiseen.

Voimme seurata huippuyliopistojen luentoja, katsoa lähes mitä tahansa urheilun huippuliigaa, ulkomaisia konsertteja, teatteri- ja oopperaesityksiä kuin parhailta permantopaikoilta tai opiskella kieliä, harjoitella huippukokkien kursseilla ruoanlaittoa ja hankkia kirjaston verran tietoa.

Kuvituskuva, jossa kännykkä istuu nojatuolissa.
Laura Merikalla / Yle

Verkko on hyödyksi myös lompakolle varsinaisia tavaroita hankittaessa. Netti mahdollistaa hintojen vertailun ja auttaa löytämään halvimmat vaihtoehdot.

Nyyhkiminen katoavien muistojen perään on myös turhaa. Sosiaalinen media kyllä tarjoaa meille valitsemiaan kohokohtia digielämämme varrelta, muistuttaa vuosipäivistä ja lajittelee valokuvamme pilveen pikkutarkasti vaikka sitten kasvojen perusteella. Elämä on siis kaikkea muuta kuin katoavaista – siitä pitävät suuryritysten arkistot huolen.

Sitä paitsi henkilökohtaisia muistoja voi vaalia teknologian keskellä myös kotikutoisesti. Oman puhelimeni yhteystiedoissa äitini numeron kohdalla lukee edelleen "GSM-koti" sen sijaan, että olisin vaihtanut tilalle "äiti" tai hänen nimensä. GSM-koti muistuttaa siitä haikeasta hetkestä, kun lankalinja lakkautettiin ja tajusin, ettei lapsuudenkodissani enää kukaan vastaa puhelimeen sanoen "Natrilla".

Samaan tapaan puolisoni kohdalla lukee edelleen hänelle seurusteluaikana antamani hellittelynimi. Puhekäytössä nimitys ei ole ollut vuosiin, mutta digiominaisuuksien keskelle kätkettynä se toimii kuin lompakkoon sujautettu valokuva.

Nostalgia. Sanan voisi digimaailmassa kiinnittää kylttinä yhden aarrekammion oveen. Kaiho menneeseen ei jää enää pelkäksi muisteluksi. Bändi, jonka albumeita ei löydy levykaupasta, jota sitäkään ei enää ole, tulee vastaan kaverin lähettämänä YouTube-linkkinä. Ja juuri se tietty kumma, aikanaan reissussa nähty indieleffa on yhtäkkiä vain klikkauksien päässä jälleennäkemisestä.

"Tätä me katsottiin nuorina teatterissa, joka oli tupakansavua täynnä ja seinäverhon takana pauhasi katu."

Analogisista asioista arjen luksusta

Tyhjä koti, tyhjät seinät, muutama huonekalu. Vain nettiin vievän laitteen vaimea värähtely. Harva meistä valitsee elää noin, sillä tavara on turva. Kaikenikäisille. Analogiset asiat pysyvät ja myös tekevät paluuta pieninä aaltoina.

Kulutusyhteiskunnan näkökulmasta köyhyys vaanii sen verran lähellä menneisyydessä, että varsinkin ikäihmisille tavara on pärjäämisen tunnus.

Kuvituskuva, jossa kännykkä seisoo keittiössä.
Laura Merikalla / Yle

Tavara on turva myös siksi, että se edustaa jotain pysyvää elinympäristössämme. Tunnesidettä sattumanvaraiselta tuntuvaan kamaan on vaikea selittää järjellä, ja siksi konmarittajien ohje "Heitä pois kaikki, mikä ei tuota sinulle mielihyvää" voi tuntua hätiköidyltä ja raa’alta.

Konkreettiset asiat pitävät pintansa. Yksi tarttuu käsitöihin, koska eläkkeellä on vihdoin aikaa – ja niin edellisetkin polvet tekivät. Toinen kuuntelee vinyylilevyjä nauttien joka rahinasta ja laittaa rannekellon käteensä aina juhlan kunniaksi – pysähtyminen analogisen ääreelle on pientä luksusta ja rituaali.

Kolmas tarttuu kynään ja paperiin, koska ajatukset tulevat niiden kautta erilaisina kuin näppäimistöllä. Neljäs haluaa yhteydenpitoon aitoa kohtaamista ja siirtää työpaikan kokouksen chat-ryhmästä takaisin neuvotteluhuoneeseen.

Melkein mikä tahansa tietokoneeton nikkarointi, lyhteiden sidonta tai pataleipä voi kokea renessanssin, varsinkin someintoilun siivittämänä.

Ohut suhde omaisuuteen

Mitkä esineet kuvastavat aikaamme? Hankala sanoa, koska niitä tulee koko ajan lisää. Melko vähälle on jo jäänyt sekä joulun 2009 hittituotteen, piikkimaton että viime kesänä suositun sormihyrrän käyttö. Suhde kiinteään omaisuuteen ohenee, kun uutta saa halvalla ja usein.

Elinpiirimme muuttuu yhä abstraktimmaksi. Meille myydyistä asioista osa on kaukana konkretiasta: jokin brändi on yhtä paljon lupaus ja mielikuva onnesta kuin suoranainen tavara.

Ehkä ihastumme digipuolen aineettomiin houkutuksiin jo ihan siksi, että pöydille ja kaappeihin ei enää mahdu lisää kamaa. Kun tavara on halpaa, siitä tulee kertakäyttöisempää. Suhdetta ei synny ja esine on helpompi heittää pois.

Samasta syystä varastossa saattaa edelleen kerätä pölyä vanha pöytätietokone tai televisio. Ne kun maksoivat aikanaan hillittömän paljon, kiikuttaminen kierrätykseen voi tehdä kipeää.

Lapsikin saattaa kuulla ehtoja: Jos haluat uusia leluja, täytyy hankkiutua eroon vanhoista. On yhä vähemmän sellaista, jonka odotettaisiin kulkevan mukanamme pitkään.

Syksyllä seisoin kierrätyskeskuksen keräysauton luona. Naapuruston väkeä jonotti tuomaan tarpeettomia tavaroitaan. Tuntui hyvältä saada osa irtaimesta eteenpäin käyttöön eikä vain roskikseen. Hurskauden puuskasta huolimatta kodin hyllyillä on yhä liian ahdasta.

Jutun alussa kysyin, mitkä tavarat pelastaisit kodistasi. Säilyykö arki kuitenkaan tarpeeksi kouriintuntuvana juuri noiden, ei-digitaalisten asioiden, turvin? Mitä muuta pitäisi suojella? Aloitan listan. Sitä saa jatkaa.

Taskukalenterit, lautapelit, kartat, painomuste sormissa, avaimet, käteinen raha, ikkunan pieleen kiinnitettävät lämpömittarit, kaupassa käyminen, katsekontakti, tylsistyminen.

Juttua varten on haastateltu kulutustutkija, professori Terhi-Anna Wilskaa Jyväskylän yliopistosta, digitaalisen kulttuurin professoria Jaakko Suomista Turun yliopistosta sekä Kansallismuseon amanuenssia Risto Hakomäkeä. Jutussa on lisäksi käytetty lähteenä mm. The Guardianista artikkelia (siirryt toiseen palveluun)"Get real: why analogue refuses to die" ja artikkelia (siirryt toiseen palveluun)"From vinyl records to toys: the return of analogue products in our digital lives", Longreadsin artikkelia (siirryt toiseen palveluun)"A Sociology of the Smartphone" sekä The New York Timesista artikkelia (siirryt toiseen palveluun)"Digital Culture, Meet Analog Fever" ja artikkelia (siirryt toiseen palveluun)"Our Love Affair With Digital Is Over".

Lue myös:

Viisi syytä, miksi tutkijoita ei huolestuta digitaalisten muistojemme katoaminen