– Ai Suomesta, siis Botniasta? kysyi nuori mies tiskin takana kotimaatani. Melkein säikähdin. Botnia-sanalla ei ole Argentiinassa hyvä kaiku eikä sen nimisestä maasta kotoisin olevia ihmisiä katsota nyt hyvällä. Todellisuus on tarua ihmeellisempi. Kotimaani nimeksi luultiin Metsä-Botniaa, metsäteollisuusyritystä joka on parhaillaan Argentiinan ja Uruguayn välisen sellukiistan polttopisteessä.
Siinä tuhansien kilometrien ja yhden valtameren päässä Suomen eduskuntatalosta seisoessa tuntui, että Suomen valtion edustajien selitykset argentiinalaisille siitä, että Suomen valtio ei ole sellukiistaan osallinen, olivat valuneet kuin vesi hanhen selästä. Katsoinkin parhaaksi antaa tietoa tiedotuspisteen tiedottajalle, mikä on Suomi ja mikä Metsä-Botnia.
Kaukana Etelä-Amerikassa vellova sellukiista hämmentää suomalaisia, mutta myös urugualaisia ja argentiinalaisia. Maantieteellinen etäisyys, tietämättömyys maiden kulttuurieroista, globalisoituvan metsä- ja paperiteollisuuden kiristyvästä kilpailusta sekä vaikeudet ymmärtää mitä käytännössä tarkoittaa suomalainen ympäristöystävällinen moderni teknologia sellutehtaalla Uruguayssa saavat pään pyörälle jokaiselta joka yrittää ymmärtää sellusodan koukeroita.
Kiista on kahden valtion, Argentiinan ja Uruguayn välinen, mutta sen ytimessä on suomalaisen kansantalouden ikivanha selkäranka, pyhääkin pyhempi paperi- ja selluteollisuus ja suomalainen yhtiö, Metsä-Botnia. Syy on se, että Uruguayn hallitus antoi Metsä-Botnialle ja espanjalaiselle Encelle luvan rakentaa kumpikin oma sellutehtaansa maiden rajajoen rannalle, mutta Argentiinan mielestä pieni naapurimaa ei kysynyt, sopiiko päätös argentiinalaisille. Kahden sellutehtaan olemassaolon oikeutuksesta syntyi riidanpoikanen, josta kasvoi lumipalloilmiönä paisunut sellusota.
Koska Argentiina ja Uruguay eivät saaneet sovittua kiistaa keskenään, Argentiina tarttui näyttävästi härkää sarvista ja nosti Uruguayn vastaisen ympäristökanteen YK:n alaisessa Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Argentiina perustelee sen 1975 allekirjoitettuun maiden väliseen rajavesikomission sopimukseen. Sen mukaan maiden välistä Uruguay-jokea koskevista päätöksistä on sovittava yhdessä. Uruguayn mukaan asiasta on ihan varmasti keskusteltu jokivesikomission kokouksessa alkuvuonna 2004, mikä näkyy pöytäkirjasta.
Tehtaiden rakennus ei ole voinut tulla Argentiinalle yllätyksenä. Miksi tällainen äläkkä juuri nyt?
Suomalainen metsäteollisuuden katse on jo kauan ollut suunnattuna Uruguayhin. Se on ostanut jo viisitoista vuotta maata muutaman kymmenen kilometrin päästä Argentiinan rajalta. Fosa-yhtiö erikoistui eukalyptuksen viljelyyn. Ennen Fosan omistivat UPM ja Shell, kunnes Metsä-Botnian urugualainen tytäryhtiö Botnia osti pääomistuksen. Se omistaa nyt Fosasta 60 %. Muut omistajat ovat UPM ja Finnfund. Näiltä istutuksilta viedään jo tällä hetkellä raaka-ainetta suureen myllyyn - nopeasti kasvavien kansainvälisten paperimarkkinoiden tarpeisiin, Aasiaan, Eurooppaan ja Afrikkaan. Jo ensi vuoden lopulla sellua on tarkoitus kuljettaa laivoilla kiistanalaiselta Metsä-Botnian sellutehtaalta Fray Bentosista Suomeen UPM:n ja M-realin paperikoneisiin.
Miksi nyt? Metsä-Botnian tehtaan vuosituotanto tulee olemaan miljoona sellutonnia. Suuruusluokka ja kilpailukyky ovat uhka Argentiinan vanhentuneille ja saastuttaville sellutehtaille. Uruguay on maatalousmaa, raskasta teollisuutta ei ole. Metsä-Botnian operaatio avaa Uruguayssa nyt aivan uuden tuotannonalan, jonka avulla pieni maa ponnistaa suuren naapuriensa, Brasilian ja Argentiinan, tähän saakka ohjaileman teollisuudenalan kärkeen – ei suuruudessa, mutta uudessa teknologiassa ja ympäristöystävällisyydessä.
Onko tämä syy, miksi Brasilia ja Argentiina eivät halunneet Uruguayn pyynnöistä huolimatta käsitellä kiistaa Etelä-Amerikan vapaakauppaliitossa Mercosurissa niin että asia lipsahti Haagiin saakka?
Syy kiistan kärjistymiseen on myös Argentiinan presidentti Nestor Kirchnerin tyyli. Se on konfliktien etsimistä, ei dialogia. Kolme vuotta raudan lujasti vallassa ollut Kirchner ei ole pitänyt yhtään tiedotustilaisuutta. Hän ei selittele, ei halua kritiikkiä. Tavoite on näyttää voimaa omalle kansalle Etelä-Amerikan samanmielisen vasemmiston, mutta suurissa keskinäisissä vaikeuksissa kamppailevien presidenttien tantereella. Suurina raameina taustalla jyllää Etelä-Amerikassa jälleen voimistuva nationalismi. Argentiinan motiivit sellukiistan jääräpäisyydessä liittyvät sisäpolitiikkaan. Siksi Argentiinaassa nähdään nyt outo ilmiö: mahtavat kuvernöörit jotka ennen eivät piitanneet ympäristöstä, istuvat nyt megalomaanisten ympäristömielenosoitusten puhujanpöntössä.
Mutta tavallisten ihmisten huoli ympäristöstä on aito. Argentiinalaisten vanhempien, isoäitien ja nuorten huoli on vilpitön. Heillä on oikeus tietää. Siksi kansa on lähtenyt liikkeelle. Maan enemmistö elää yhdessä maailman saastuneimmassa suurkaupungissa. Heillä ei ole syytä uskoa, että minkään maan yhtiöt tahtovat hyvää. Pohjoisesta tulleen rikkaan valkoisen miehen taakka tuntuu yhä. Heillä ei ole syytä uskoa, että uusi sellutehdas ei saastuta. Ei ainkaan, jos Argentiinan lehdistö ei kerro uudesta teknologiasta laajasti eikä se kerro siitä edes suppeasti. Kuten sitä että tehtaaseen on suunnitteilla likavesipudistamo, jossa puhdistetaan biologisesti sellun pesuvedet ja myös kaupungin likavedet. Likavesipuhdistamoa ei Fray Bentosissa ole ollut, vaan moska on työnnetty jokeen.
Entä mitä tahtoo yritys? Kyse on talouden globalisaatiosta. Metsä-Botnia taistelee paikasta auringossa kiristyvillä kansainvälisillä paperimarkkinoilla. Salaisuus on moderni teknologia, suomalaisten valttikortti.
Tämä viesti ei mitenkään näy Argentiinassa. Metsä-Botnian tiedotus takkuaa. Se ei näy Buenos Airesissa eikä maan valtalehdissä, vaikka joka päivä lehdet lukisi ja etsisi suurennuslasilla, kuten tein. Ja kun ei ole tietoa, ihmiset kysyvät: mitä ne oikein salaavat siellä Botniassa – vai oliko se Suomessa?