1950-luvulla kaistale oli 100 kilometriä leveä ja jääkansi itse suurimmillaan 16 000 neliökilometrin suuruinen.
Jääkannen irtautuminen voi tutkijoiden mukaan tapahtua millä hetkellä hyvänsä, joskin sitä odotettiin itse asiassa jo vuosi sitten. Kun jäämassa irtoaa mantereesta, se luultavasti hajoaa kappaleiksi ja sulaa. Merenpintaa jääkannen sulaminen ei kuitenkaan mainittavasti nosta, sillä toisin kuin mannerjää, jääkannet kelluvat veden pinnalla. Jääkansien hajoaminen kuitenkin päästää mannerjään osat liikkumaan vapaammin, jolloin niiden sulaminen kiihtyy.
Etelämantereen niemimaan alueella on hajonnut 50 vuoden aikana yhdeksän muuta jääkantta. Eräät ovat kadonneet hyvin äkillisesti, kuten Larsen A -jääkansi vuonna 1995 ja Larsen B vuonna 2002. Jääkansien mukana Etelämanner on menettänyt jäätä yhteensä 25 000 neliökilometriä. Eräät jääkannet olivat olleet paikallaan vähintään 10 000 vuotta.
Tutkijat pitävät ilmaston lämpenemistä syypäänä jään hupenemiseen. Vaikka suurimmassa osassa Etelämannerta ilmaston ei ole todettu lämmenneen, Etelämantereen niemimaa on lämmennyt vuoden 1950 jälkeen noin kolme astetta, mikä tekee siitä eteläisen pallonpuoliskon nopeimmin lämpiävän alueen.