Pienkustantamoilta syksyn kipeimmät ulkomaiset sarjakuvat

Lahtelaisen Daada Booksin kustantama Keltaiset neekerit kokoaa yhteen kansiin kaksi Alagbén tarinaa. Molemmat niistä, Keltaiset neekerit (1995) ja Dyaa (1997), kertovat afrikkalaisten siirtolaisten henkisistä vaikeuksista, ensinmainittu vielä erityisesti Ranskan ja Algerian kivuliaasta historiasta. Aihe on suomalaisille vieras, mutta tämä oli yksi syy kirjan julkaisemiseen. - Sarjakuva kertoo asioista, joista ei tiedä mitään. Ei minulla esimerkiksi ollut mitään tietoa Ranskan siirtolaisten elämästä, toinen Daada Booksin ydinvoimista, kuvataiteilija Marko Turunen kertoo. Samaa mystisyyttä ja salaperäisyyttä oli myös Daadan aikaisemmin julkaisemassa Anke Feuchtenbergerin sarjakuvassa Huora H kulkee omaa rataansa. - Anken taidetta ei ymmärrä. Kun näkee miespiirtäjien töitä, yleensä pystyy sanomaan, ketkä ovat olleet heidän vaikuttimiaan, Turunen sanoo ja ihmettelee samalla naispiirtäjien tekemisiä yleensäkin. Se mitä pienkustantamot Suomessa julkaisevat, on sattumankauppaa ja riippuu paljon kontakteista. Esimerkiksi Alagbén sarjakuvaan Turunen törmäsi helsinkiläisessä galleria Jangvassa, josta löytyi kirjan ranskankielinen alkuteos. Fremok-kustantamon yhteystietojen ansiosta Turunen sai sarjakuvilleen kustantajan ja sittemmin hän tutustui Yvan Alagbéen. Erilaisia tussitekniikoita käyttävä Alagbé tuo piirrostyyliltään mieleen toisen ranskalaisen, Edmond Baudoinin. Hän ei ole suoraviivainen kertoja, vaan avaa sanottavaansa irrallisin hetkin joista syntyy suurempi psykologinen kuva. Ensimmäisessä tarinassa pääosassa on algerialainen upseeri, joka palveli myös pahamaineisissa, Ranskaan värvätyissä poliisijoukoissa. Toinen tarina taas on runollisempi, maalauksellinen vaikeasti avautuva kertomus Afrikkaan jääneistä ja sieltä lähteneistä. Toisin tavoin aivan muusta Daada Booksin kustantamaksi oli päätyä myös ranskalaisten Florent Ruppertin ja Jérôme Mulot'n Apinatarha (2006). Mutta helsinkiläisen Huuda Huudan Tommi Musturi ehti saada oikeudet viikkoa ennen. - Tämä on kovaa kamaa, vaikka itse sanonkin, Musturi sanoi ojentaessaan kirjan pöydän yli. Ja onhan se ronski, paitsi korrektiuteen kompastumista varovilla aiheillaan, myös temppuilevalla tekniikallaan. Jos Keltaisia neekereitä voi sanoa kipeäksi aiheeltaan, niin Apinatarha on kipeää huumoriltaan. Irtileikattavia animaatiokiekkoja, viittomakielistä sarjakuvaa, stereokuvia joilla saa pään sekaisin... Saman pöydän ääressä työskentelevät, jälkeenpäin kuvankäsittelyohjelmalla yhteenliitettäville papereille piirtävät Ruppert ja Mulot kokeilevat fyysisiä tapoja kertoa ja samalla myös lukijan sietokykyä. Huomaamatta parivaljakko venyttää sitä, mitä sarjakuva voi käsitellä. Läpi kirjan juoksee tarina eläimeen, tarkemmin elefanttiin, sekaantumista tutkimaan lähtevistä toimittajista. Toisessa mieskaksikko viettää aikaa invalidien naamiaisissa. Yksi tarina taas päästää rasistiset ajatukset ilmoille, puolin ja toisin. Ja hämmentävää on se, että normaaliuden koettelu ei tunnu itsetarkoitukselliselta - eli Apinatarhan tekee tosiaankin mieli lukea. Esimerkiksi islantilaisen Hugleikur Dagssonin Saako tälle edes nauraa? -kirjaan verrattuna perusvireessä on vissi ero. Raja ei menekään nauramisen kohdalla, vaan ehkä siinä, että kartoittamattomia alueita pusketaan tuonnemmas. Ja siinä kun Dagsson huitaisee ukkonsa muutamalla viivalla, Ruppert & Mulot -kaksikon yhteistyönä syntyy komeaa katseltavaa. Suomalaiset sarjakuvantekijät ja pienkustantamot ovat esillä lauantaina Lahdessa Sarjakuvan lokakuu -tapahtumassa. Kuun lopussa muiden muassa Daadan ja Huuda Huudan löytää Helsingin kirjamessuilta. Janne Kauppila, YLE Uutiset Daada Books Huuda Huuda