Muisteluryhmistä apua sotatraumoihin

Sotatraumojen purkamiseen aiotaan perustaa muisteluryhmiä. Muistelusta toivotaan apua paitsi veteraaneille myös jälkipolville, joiden elämää sota on koskettanut. Sodan järkytyksistä vaikeneminen on aiheuttanut monille ahdistusta.

Antti Keskinen

Kirkon diakoniatyö, Suomen Mielenterveysseura ja Vanhustyön keskusliitto aikovat perustaa muisteluryhmiä sotatraumojen purkamiseen.

Järjestöissä on huomattu, että sodasta puhuminen on yhä monille hankalaa, vaikka veteraanit muistelevat sotaa keskenään ja lotilla on yhteisiä tapaamisia.

Muisteleminen voisi auttaa myös jälkipolvia, joita sota on koskettanut.

Sodan jälkeen keskityttiin jälleenrakentamiseen eikä puhumiseen ollut aikaa tai rohkeutta. Kuusikymmentäluvulla taas ilmapiiri ei ollut suopea sotaveteraanien muistelulle.

Sotatraumojen käsittely on jäänyt vähälle myöhemminkin. Järkyttävien kokemusta patoamisesta on voinut seurata ahdistusta ja tunnekylmyyttä, mikä on heijastunut seuraaviin sukupolviin.

Kirkkohallituksen yhteiskunta-asioiden sihteeri Marja Kantanen pitää mahdollisena, että sotatraumat voivat jopa selittää suomalaista väkivaltaisuutta.

- Asiat ovat siirtyneet puhumattomina möykkyinä sukupolvelta toiselle. Suomessa on ollut väkivaltaisuutta hyvin paljon, ihan liikaa. Yksi mahdollisuus on, että nämä puhumatomat traumat ovat siellä takana ja muhivat ihmisissä. Nyt kannattaa etsiä ratkaisua myöskin tätä kautta, puhumalla asioista

Muisteluryhmiin toivotaan paitsi sodan aikuisena tai lapsena kokeneita henkilöitä myös nuoria, jotka etsivät itseään ja pohtivat omaa taustaansa.

Näkymätön sotilasreppu painaa

Antti Keskisen sota alkoi 17-vuotiaana kun hän aneli vanhemmiltaan suostumuksen päästä mukaan. Keskinen pääsi ensin rykmentin komentajan lähetiksi ja "plankkipojaksi" saappaita huoltamaan. Keskisen piinaavin muisto liittyy sodan alkuaikoihin. Rykmenttiin saapui koulutoveri, joka lupasi viedä Keskisen katsomaan venäläisten linjoja. Nuorukaiset kiipesivät linnakkeseen, Keskisen ystävä nousi jakkaralle ja pisti päänsä ulos tähytysluukusta.

- Erillistä laukaustahan ei kuulu siellä kuulunut...Hän kaatui taaksepäin minun syliini ja minä otin vastaan hänet. Hän oli saanut osuman otsaansa.

Hänen sotansa päättyi siihen. Tämä on painanut minua eniten kyllä, Keskinen kertoo.

Vierailu ystävän vanhempien luona seuraavana kesänä ei helpottanut oloa.

- Poismennessäni kuulin, kun emäntä sanoi miehelleen, että miksei tuo astunut sille jakkaralle, niin meillä voisi olla vielä poika hengissä.

Vaikka sota toi myöhemmin mukanaan monia muitakin rankkoja kokemuksia, syyllisyys eloon jäämisestä kun ystävä kuoli on vaivannut eniten.

- Se on ollu semmoinen aihe, joka on tähän hetken asti painanu minua niin voimakkaasti, että esimerkiksi lapsille kerroin nyt vasta. Vaimolle aikaisemmin kyllä.

Yhtä pahana Keskinen ei muista esimerkiksi kokemusta, jossa hän tuijotti kuolemaa silmästä silmään. Keskinen oli kaatunut maahan, venäläissotilas aikoi ampua mutta joutui lataamaan ja lipas olikin tyhjä. Keskinen ehti ampua sotilaan kaivettuaan vyöstään aiemmin kaatuneelta venäläissotilaalta taltioimansa aseen.

Keskisen mukaan puhuminen tuntuu siltä kuin olisi saanut heitettyä näkymättömän sotilasrepun pois.

- Mutta se on varmaan vielä monella muulla olemassa se näkymätön sotilasreppu.