Hyppää sisältöön

55-vuotias elämänkulun saranatilanteessa

Täytin juuri viisikymmentäviisi vuotta. Muistan jostain vuosien takaa keittiöpsykologisen kolumnin, jossa suositeltiin kaikille tämänikäisille työelämän ihmisille isojen juhlien järjestämistä. Se sopisi kuulemma eri toimeliaisuuksien ketjuihin paljon paremmin kuin juhlat viis- ja kuuskymppisyyden kunniaksi.

Kolumnistin ajatuksen mukaan viisikymppinen oli liian nuori juhlimaan uraansa. Niin paljon oli vielä kesken.

Kuusikymppiselle juhla on vaikea, koska silloin viimeistään kuulemma on valjennut että mitään todellista uutta ei enää urallaan voi saavuttaa. Tietysti nostalgiaan pakahtumista voi yhteisesti juhlia ja potea.

Viiskytvitonen on siinä välissä. Se tietää rajansa mutta ei ole vielä menettänyt kaikkia mahdollisuuksiaan. On kokeneisuuttaan hyvin käsiteltynä ja sopivin annoksin oiva resurssi työyhteisöilleen.

Tällainen ajattelu on erittäin rajoittunutta ja kapeaa työkeskeisyytensä vuoksi, mutta ehkä siinä on jotain osuvaa työhulluille suomalaisille. Onhan työhallinnon ikäkomitea varannut tämän ikäisille oman kategoriankin. Viiskytvitoset muodostavat ensimmäisen pykälän kategoriassa ”ikääntyneet työntekijät”.

Kolumnistin päättely pätee myös rituaaliteoreettisesti. Rituaali on aito ja tehnyt tehtävänsä jos sen läpäissyt kulttuurin jäsen myös saavuttaa jonkin uuden aseman, paikan, tehtävän tai tilan sekä sitä tähdentävän nimen tai tittelin. Viiskytvitosille on varattu tuo mainittu ”ikääntyneen työntekijän” nimike.

Ei mairittele yhtään.

Nyt minulla on siis paikka maistella tällaista asiaa. Ikääntynyt työntekijä. En ajattele juhlien järjestämistä tämän uuden saavutuksen kunniaksi. Silti tunnistan että nyt on käsillä jollain vaikeasti käsitettävällä tavalla elämänkulun jonkinlainen saranatilanne. Vielä voi tehdä yhtä ja toista, jos oikein osaa ponnistaa.

Saranaa koskevan kysymyksen voisi muotoilla Ismo Alangon riimua lainaamalla – ”päästänkö irti vai pidänkö kiinni”. Kukin voi itse sijoittaa tähän asian josta on päästämässä irti tai pitämässä kiinni.

Satun kuulumaan siihen koulutettujen miesten segementtiin, jolle voi ennakoida erilaisten osoittimien perusteella pitkää ikää. Vuoden takaisessa työpaikkani myöhästyneessä 50-vuotistarkastuksessa koin ylpeyttä kun lääkäri kysyi sydänkäyrääni tarkastellessaan: ”Oletteko harrastanut kestävyysurheilua”. Kannatti siis aloittaa maratonit 37-vuotiaana. Viime tammikuussa vedin Cooper –testissä 2 890 metriä. Nykyvarusmiesten taulukoissa sijoittuisin parhaaseen kymmenykseen. Tai vieläkin paremmin. Minusta saisi sopivasti houkutellen kiiluvasilmäisen ennätysten rikkojan veteraaniurheilun kilparadoille. Edellinen palkintosija on Mankkaan poikakerhon maastojuoksukilpailusta vuodelta 1962. Olin kolmas. Osanottajia oli neljä. Voitin vain Hedmanin Masin, joka oli minua kolme vuotta nuorempi. Kostamo taisi voittaa. Nyt olisi revanssin paikka. Kuka ottaisi valmennettavakseen ja ennen muuta kenen kanssa voisin sopia sponsarisopimuksia? Doping –takuu annetaan. Silti en kuvittele olevani millään tavoin ikuisen nuoruuden leijona. Monet vaivat ovat tutut. Kuulen heikosti. Sain kuulokeskuksesta kuulolaitteen, mutta en viitsi käyttää sitä. Mitä siitä vaikka joudun Jukka Relanderin karanteeniin. Hän kertoi jo vuosia sitten, miksi ei kutsu ohjelmiinsa yli viisikymppisiä äijiä: niissä on vain out put –nappula. Olo on liian usein kuin pahasti elähtäneen koppelon. On miljoona asiaa, joissa saan alati tuntea olevani vain ja ainoastaan vanhan liiton miehiä. Eli juuttuneeni 70-luvulle. En tajua stailausta, enkä muutakaan elämäntavan estetisaatiota. Minusta stylistit ovat omituisia uusjuntteja, jotka eivät tajua Lauri Tähkän syvällistä totuutta: ”ei kaunis ole rumuutta kauniimpaa”. En osaa ajaa tietokoneohjattuja, digitalisoituja autoja. Suosittelen muillekin työmatkapyöräilyä. En ymmärrä, enkä hyväksy markkinaperiaatteen tunkemista kaikkiin julkishallinnon toimintoihin. Miten niin pitäisi esimerkiksi nuorisotyön vaikuttavuutta arvioida liike-elämästä peräisin olevin mittarein? En hallitse tutkimusmaailmassakin edellytettäviä moderneja liikkeenjohdollisia esimiestyön tekniikoita ja pidän valtion tuottavuusohjelmaa absurdismin teatterina. Kun minulle puhutaan innovaatioyliopistosta, olen pois juokseva muutosvastarinta. Vaikka se asia ei minulle kuulukaan. Toistuvasti saan todeta, että ei tämä aika ole minunlaiselleni. Jos olisin elämänkulun psykologi, kirjoittaisin tästä kokemuksesta ikääntymisen sivilisaatiotragediana. Tavallisena autotallipsykologina sanoisin kumminkin, että tällainen elämänvaihe on jotenkin kirkas. Tietää mihin riittää ja mikä on tärkeää. Voi antautua yhteisönsä käytettäväksi. Kunhan sen jäsenet ymmärtävät ensin keski-ikäisen miehen moodin. Se on lainaa jostain toisesta kolumnista ja kuuluu seuraavasti. ”Antakaa minun olla rauhassa, mutta älkää jättäkö minua yksin.” Tommi Hoikkala (siirryt toiseen palveluun) Ykkösaamun kolumnisti, YLE Radio 1