1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Ulkomaat

Apartheidin perintö elää Etelä-Afrikassa

Rotuerottelupolitiikka apartheid kumottiin Etelä-Afrikasta 14 vuotta sitten. Raja-aitojen pystyttely ehti kuitenkin apartheidin aikana kaivertua niin syvälle ihmisten mieliin, että "toisenlaisten" kyräily ja syyttely eivät ole kadonneet, vaikka kohde voi olla uusi. Apartheidin perintö elää myös ulkomaisia siirtolaisia vastaan puhjenneissa väkivaltaisuuksissa, vaikka mellakoinnin perimmäinen syy olisikin taloudellisessa turhautumisessa.

Muukalaisviha on apartheidia, luki kylteissä, kun tuhannet ihmiset marssivat toukokuun lopussa Johannesburgissa kirkkojen ja ammattiliittojen järjestämässä mielenosoituksessa. Etelä-Afrikalla oli takanaan kaksi viikkoa rajuja väkivaltaisuuksia. Lähes 60 ulkomaalaista oli tapettu ja 650 haavoittunut. Avustusjärjestöt laskivat lisäksi ainakin 70 000 ihmisen joutuneen pakenemaan. Järjestöjen mukaan monet zimbabwelaiset ovat suunnanneet Sambiaan, Mosambikiin ja Botswanaan, koska eivät voi poliittisista syistä palata kotimaahansa. Mosambik kertoo 20 000 oman kansalaisensa palanneen. Monet asumuksensa ja toivonsa menettäneistä eivät aio enää takaisin Etelä-Afrikkaan, mutta sitäkin useammilta puuttuu myös muualla paikka mihin mennä ja missä saada elantonsa. Väkivaltaisuudet alkoivat Johannesburgin toiseksi suurimmalta mustien asuma-alueelta Alexandriasta ja levisivät muihin suurimpiin kaupunkeihin, Kapkaupunkiin ja Durbaniin. Alexandria on monin tavoin kuvaava syttymispaikka väkivallan kipinälle. Se on suunnittelematta laajentunut hökkelialue, jonka viemäröinti, sähkönjakelu ja muu infrastruktuuri ei kykene selviämään moninkertaisesta yliasutuksesta. Todellinen työttömyys saattaa ylittää 50 prosenttia. - Kun lisää tarpeeksi painetta kattilaan, niin lopulta räjähtää, sanoo Etelä-Afrikassa vuosia asunut Annika Teppo, dosentti ja tutkijatohtori Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitokselta. Hän ei yllättynyt väkivaltaisuuksista mutta sanoo, että ne olivat mahdollisimman epäreiluja. Kärsimään joutuivat kaikkein kurjimmassa asemassa olevat - ne, jotka eivät voi vedota edes Etelä-Afrikan kansalaisuuteen tai poliittisen pakolaisen asemaan, sillä he ovat maassa laittomasti. Suuri osa Alexandrian tapaisten alueiden asukkaista on naapurimaiden siirtolaisia, etenkin zimbabwelaisia. Tepon mukaan he ovat turhautuneille eteläafrikkalaisille helppoja syntipukkeja maassa, jossa "me ja ne" -ajattelu on juurtunut syvälle. Värillä ei ole enää väliä. "Niitä" voivat olla myös muut mustat, ennen muuta juuri laittomat siirtolaiset, joita on helppo syyttää työpaikkojen viemisestä, rikollisuudesta ja siinä sivussa naisten viekoittelusta. Väkivalta puolestaan on Etelä-Afrikassa suorastaan rakenteellinen tapa reagoida asioihin, kuten synkät henkirikos- ja raiskaustilastot kertovat. Niiden perusteella Etelä-Afrikka on maailman vaarallisimpia asuinmaita, vaikka viranomaiset ovatkin viime vuosina kertoneet lukujen hienoisesta kaunistumisesta. Toukokuun puolivälissä puhjenneet väkivaltaisuudet olivat kuitenkin laajuudessaan ja julmuudessaan poikkeuksellisia. Ulkomaalaisia ammuttiin, hakattiin ja puukotettiin hengiltä. Joidenkin kaulaan pujotettiin bensiinillä täytetty autonrengas, joka sytytettiin palamaan. Se oli karu kaiku apartheidin ajoilta, jolloin mustat käyttivät "kaulakorua" rikollisina tai luopioina pitämiensä heimoveljien lynkkaamiseen. Sotilaat kaduille ensi kertaa apartheidin jälkeen

Puolitoista viikkoa väkivaltaisuuksien puhkeamisen jälkeen tapahtui jotakin, mitä ei ollut nähty sitten valkoisten vallan murtumisen: Etelä-Afrikan hallitus lähetti sotilaita kaduille hillitsemään kansalaisia. 1 300 ihmistä pidätettiin, ja heidän tapauksensa aiotaan käsitellä varta vasten perustetuissa erityisoikeusistuimissa.

Presidentti Thabo Mbeki sanoi radio- ja tv-puheessaan toukokuun lopulla, että mellakat olivat epäinhimillisintä käytöstä Etelä-Afrikassa koko apartheidin jälkeisenä aikana. Viranomaiset lupasivat suojaa ja ruokaa kotinsa menettäneille ja vakuuttivat, ettei ketään aleta karkottaa laittoman siirtolaisuuden perusteella.

Mellakoiden jo rauhoituttua hallitus piti kokouksen, jossa se tuomitsi väkivaltaisuudet, vetosi eteläafrikkalaisten oikeudentuntoon ja lupasi pakoon joutuneille nopeaa paluuta asuinalueilleen. Lausunnossa oli myös jotakin aivan uutta. Siinä tunnustettiin ensi kertaa, että mellakoinnin taustalla oli yhteiskunnan rakenteellisia puutteita. Hallitus myöntää, että toimia köyhyyden, työttömyyden ja muun ahdingon helpottamiseksi on lisättävä nopeasti, lausunnossa sanottiin.

Arvostelijoiden mukaan hallitus kuitenkin reagoi aivan liian hitaasti. Siltä kesti kohtuuttoman kauan edes tajuta, miten vakavasta tilanteesta oli kyse, arvostelijat sanovat. Erityisesti on moitittu Mbekiä tv- ja radiopuheen viipymisestä ja siitä, ettei hän käynyt tuhoalueilla tutustumassa hävitykseen omin silmin. Moitteet yltyivät, kun Mbeki matkusti Japaniin, sen sijaan että olisi johtanut hallitustaan kriisikokouksessa.

Arvostelijat sanovat, että Mbekin hallituksella on paljon vastattavaa myös mellakoiden syissä. Heidän syyteluettelossaan hallitus hyödynsi huonosti viime vuosien talouskasvun, väkivalta on vakiintunut maan tavaksi etenkin poliisin korruption vuoksi ja rajavalvonta on suorastaan romahtanut.

Erityiset moitteet hallitus saa koulutusjärjestelmän kelvottomuudesta. Arvostelijat pitävät sitä pääsyynä syvään työttömyyteen, koska se ei anna köyhille mahdollisuutta ponnistaa uusiin ammatteihin.

Yksi syy kritiikkiin on Zimbabwen epädemokraattista hallintoa tukeva ulkopolitiikka. Arvostelijoiden mukaan Mbekin vastahakoisuus moittia presidentti Robert Mugabea on pidentänyt tämän yksinvaltaa, minkä vuoksi vainoa ja nälkää pakenevien zimbabwelaisten virta Etelä-Afrikkaan on yltynyt. Zimbabwelaisten tarkkaa lukua Etelä-Afrikassa ei tiedä kukaan, mutta useimmat arviot liikkuvat noin kolmessa miljoonassa. He ovat maassa laittomasti, sillä Etelä-Afrikka on ollut haluton antamaan heille poliittisen pakolaisen asemaa, ettei se näyttäisi arvostelevan Zimbabwea.

Uudelta sukupolvelta puuttuu johtotähti

Etelä-Afrikan johto on kuitenkin ollut aidosti järkyttynyttä väkivaltaisuuksista, sanoo Annika Teppo. Muukalaisviha ei kuulu nykyisen valtapuolueen Afrikan kansalliskongressin ANC:n perintöön, päinvastoin. ANC on paljosta velkaa naapurimaiden kansalaisille, jotka ottivat sen aktivisteja suojaansa apartheidin aikana oman turvallisuutensa uhalla. ANC:n johto on kehottanut vastavuoroisesti kunnioittamaan tai ainakin sietämään siirtolaisia, joita Etelä-Afrikassa on Zimbabwen lisäksi muun muassa Mosambikista ja Nigeriasta.

Etelä-Afrikan nuorille ANC:n pakolaisvuodet ovat kuitenkin mennyttä aikaa, joka ei paljon paina työttömyydessä ja turhautuneisuudessa, ja juuri nuoret näyttävät johtaneen silmitöntä riehuntaa. ANC:n veteraaneille aparheid-vallan kukistuminen häämötti toivon kipinänä, nykynuorilta vastaava puuttuu.

Vaikka Etelä-Afrikkaa voi pitää monilla tavoin menestystarinana, tulot jakautuvat rikkaiden ja köyhien kesken tänä päivänä jopa epätasaisemmin kuin 14 vuotta sitten ja elinkustannukset ovat nousseet voimakkaasti.

Niin epäloogista kuin se onkin, muukalaisviha sai valitsemaan raivon kohteeksi ne, jolla ei ole vähäisintäkään mahdollisuutta vaikuttaa Etelä-Afrikan talous- tai muuhun politiikkaan ja jotka itse kärsivät tilanteesta muutenkin eniten.

Anniina Wallius, YLE Uutiset (siirryt toiseen palveluun) >>> Demokratia saatiin, tasavertaisuutta ei >>> Suomalaistutkija hätkähti apartheidin jälkiä