Oslon vuoden 1952 olympialaiset olivat Suomen naishiihtäjien juhlaa, kun Lydia Wideman, Mirja Hietamies ja Siiri Rantanen ottivat kolmoisvoiton 10 kilometrin kilpailussa.
Suomalaisten huikeaa panosta täydensi Sirkka Polkunen, joka hiihti viidenneksi.
Suomalaisnaisten mahtava menestys pakotti jopa maastohiihdon silloisen päävalmentajan ja olympiavoittajan Veli Saarisen pohtimaan naishiihtoa syvällisemmin, kirjoittavat Arto Teronen ja Jouko Vuolle Kiveen hakatut -kirjassaan.
Aiemmin naishiihtäjiin kriittisesti suhtautunut Saarinen on itse kertonut tuntemuksistaan Hiihtäjän vuosikirjassa näin:
- Sopiiko kilpaa hiihtäminen naisille on asia, jota on pohdittu, ja vieläkin pohditaan, kuitenkin aivan turhaan. On ehkä urheilulajeja, joista voidaan ja syystä keskustella naisten urheilun yhteydessä, mutta hiihto ei kuulu niihin. Hiihdon sopivaisuutta naisille ei nähdä lähtö- ja tulopaikalla, vaan maastossa, missä naisen vaistonvarainen rytmillisyys pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
- Luonnollisesti harjoittelematon ja huonokuntoinen nainen ei ole nähtävyys ladulla paremmin kuin mieskään, olkootpa sulot muuten mitkä tahansa. Mutta onko hän nähtävyys harjaantumattomana ja taitamattomana tanssilattiallakaan sen paremmin, uskallan kysyä? Kuumassa tanssisalissa hän on yhtä ’suolattu’ kuin ladullakin, mutta millä erotuksella? Ladulla hän nauttii raittiista ilmasta ja terveyttä suovasta liikunnasta, tanssisalissa vähemmän terveellisestä ilmasta ja – no niin, miten sen kukin ottaa! Joka tapauksessa naisemme vaivattomalla, irtonaisella hiihdollaan raivasivat monta kantoa epäilijöiden kaskesta ja toivat maalleen samanarvoista kunniaa kuin miehetkin.