Alkusysäyksenä kiusaamiselle toimi se, että ruotsia äidinkielenään puhunut Dome muutti äitinsä kanssa Suomessa paikkakunnalle, jolla ei ollut edes ruotsinkielistä nimeä. Nurmijärven Lepsämän kylässä ei myöskään asunut muita suomenruotsalaisia.
- Menin eräänä päivänä koulusta kotiin ja sanoin äidille, että minä en puhu enää ruotsia enkä halua että sinäkään puhut sitä. Äiti päätti kuitenkin, että hän kyllä ruotsia puhuu ja viisitoista vuotta meni niin, että äiti puhui minulle ruotsia ja minä vastasin hänelle suomeksi, Dome muistelee.
Pienenä koululaisena Dome Karukoski haki myös muita syitä kiusaamiselleen. Heräsi ajatus, että häntä kiusataan siksi, kun Domen amerikkalainen isä oli muuttanut perheen luota pois takaisin Yhdysvaltoihin.
- Siinä kesti aikansa ennen kuin tajusin, etteihän se ole minun syy, että minua kiusataan.
Koulukiusaaminen oli niin rankkaa, että välillä mielessä kävi jopa itsetuhoisia ajatuksia. Vaikka aikuisten silmiin kiusaaminen saattoi näyttää aika vähäpätöiselle, tuntui se pienestä lapsesta ylitsepääsemättömältä. Karukosken kiusaaminen alkoi nimittelyllä, muuttui fyysiseksi ja lopulta kasvoi henkiseksi kiusaamiseksi.
- Nyt kun jälkikäteen ajattelee, niin minulle ei edes tapahtunut niitä pahimpia asioita, mitä kiusatuille voi tapahtua. Mutta silti se pahan olon tunne oli kauhea. Ajattelin, että tämä ulkopuolisuuden tunne ei hellitä ja huomista ei tule.
Koulunvaihto tuntui rangaistukselta
Karukosken lapsuudessa kiusaamisesta ei puhuttu samalla tavalla kuin nykyään.
- Ei silloin istuttu alas opettajien ja vanhempien kanssa puimaan asiaa. Kun äiti lopulta sai tietää minun kiusaamisestani, hän teki kuraattorin kanssa suunnitelman, missä minä vaihdoin koulua.
Karukoski vaihtoi lähikoulunsa kymmenen kilometrin päässä, naapurikunnassa sijaitsevaan yläasteeseen. Pidentynyt koulumatka tuntui rangaistukselta.
- Mietin usein miksi ne kiusaajat eivät joutuneet vaihtamaan koulua. Tuntui, että ne pääsivät pälkähästä.
Ei niillä kaikilla ihan hyvin nykyään mene
Kiusaaminen hellitti jo ennen koulunvaihtoa Karukosken äidin havahduttua vakavaan tilaan. Äiti otti opintovapaata töistään ja Dome muutti äitinsä kanssa Kyprokselle puoleksi vuodeksi. Siellä vanhojen ystävien seurassa Dome ymmärsi, ettei kiusaaminen johtunut hänestä.
- Siellä ymmärsin, että minäkin olen suosittu ja mielenkiintoinen ihminen. Juttelin äitini kanssa myös, että ala-asteen jälkeen vaihdan koulua. Se oli semmoinen lupaus, että aloin uskoa huomiseen. Minun yksi mottoni onkin "huominen tulee aina".
Kun Karukoski muistelee jälkikäteen lapsuuttaan, ymmärtää hän kiusaajiensa pahan olon. Mutta lapsena sitä ei voinut ymmärtää, vaan päällimmäinen tunne oli viha. Myös kosto oli mielessä.
- Sitä toivoi että kiusaajille kävisi pahasti. Jälkikäteen mietittynä tuntuu aika kauhealle, että nuorena ajatteli tuollaisia, Karukoski sanoo.
Karukoski on tavannut kiusaajiaan aikuisiällä, mutta kaunaa hän ei kanna. Mies kertoo, ettei heille ole välttämättä käynyt yhtä hyvin elämässä kuin hänelle.
Kiusaaminen jätti elinikäiset jäljet
Vuosia kestänyt koulukiusaaminen näkyy Dome Karukosken elämässä edelleen.
- Oikeudeton kritiikki tuntuu pahalta. Jos joku kritisoi minua henkilökohtaisesti, vaikka pitäisi arvioida elokuvaa, se tuntuu pahalta. Tekisi mieli käydä sanomassa päin pläsiä, että eihän tuo sinun kritiikki liity mitenkään mihinkään. Niitä on vaikea ohittaa niitä hetkiä.
Karukoski kokee myös useille kiusatuille tuttua, tavallista vahvempaa tarvetta olla hyväksytty. Omista ongelmista puhuminen kuitenkin auttaa.
Nykyään Dome Karukoski kiertää eri tilaisuuksissa kertomassa kokemuksistaan kiusattuna olemisesta ja siitä selviämisestä. Mies onkin kohdannut useita kiusattuja, mutta myös kiusaajat ovat avanneet sanaisen arkkunsa.
- Joskus entiset kiusaajat aloittavat puhumisen, kertovat kuinka katuvat tekojaan. Puhuminen on yksi keino päästä yli häpeästä.