EU-illuusio matkustaa maitojunalla

Rooman valtakunta ja natsi-Saksa tuhoutuivat mahdottomuuteensa. Tuhot ovat aikansa lapsia, siksi EU:n peilaaminen menneeseen ei ole viisasta. Mutta ei EU ikuinen ole.

Brexit
Piirustus
Hannu Lukkarinen

 

Historiasta ei opita mitään, varsinkaan sellaista mitä ei haluta oppia. – Erno Paasilinna

 

Britannian EU-eron keulakuva Boris Johnson vertasi taannoin Euroopan unionia Hitlerin Saksaan. EU yhdistää Eurooppaa samoin keinoin kuin natsit aikanaan. Siksi EU:lle käy kuten natsi-Saksalle – se kaatuu mahdottomuuteensa, arvioi Johnson.

Vinjettikuva
Yle Uutisgrafiikka

Johnsonin tökerö vertaus kirvoitti kiivaan vastalausemyrskyn. Poliittiset johtajat kiivastuivat sanoen, että joku raja on oltava typeryydelläkin.

Unionin tuholle on haettu vertailukohtia myös Rooman valtakunnasta. Ajatusten logiikka kulkee siten, että koska Euroopan yhdistäminen ei ole onnistunut noina aikoina, niin ei onnistu nytkään.

Kaikki tämä kertoo oivasti siitä, kuinka vaikeaa on puhua EU:sta ja sen mahdollisesta hajoamisesta.

Vertailukohtia haetaan historian aikakerroksista, joita ei voi verrata nykypäivään.

Toisaalta on hämmentävää, että meidän aikalaisten ajatusmaailmaan ei sovi millään aatos siitä, että EU ei välttämättä ole lopullinen ja ikuinen. Kun tulevaisuus on epävarma, on inhimillistä tarrata nykyisyyteen. Status quo tuo turvaa.

EU:n yhtenäisyys on illuusio, joka ei tunnu kestävän vastustamatonta arkea.

Populistiset, nationalistiset ja EU-kriittiset tahot ovat viime vuosina olleet EU:n tuhon airueina. Ranskan Kansallisen rintaman ja Britannian Ukip-puolueen pasuunain kaiku kantautuu halki maanosan.

Koska EU-epäily on ollut populistien yksityisomaisuutta, ei heidän huutojaan poliittisesta marginaalista ole tarvinnut ottaa huomioon.

Jos joku "vakavasti otettava" tutkija, poliittinen toimija tai EU-tietäjä olisi vaikka kaksi vuotta sitten edes sivulauseessa pohdiskellut EU:n hajoamista, hänet olisi oitis leimattu hupsuksi erikoisuuden tavoittelijaksi.

EU-kaanoniin on kuulunut, että se kehittyy kriisien kautta, sen idea on integraatio, eikä tälle kehitykselle loppua näy. EU ei hajoa, eikä siitä erota, vaan päinvastoin sen lumovoima panee yhä useammat unionin itärajan maat tahtomaan Brysselin syliin.

Asetelmat ovat kuitenkin muuttuneet, kun Eurooppaa on kohdannut talouskriisi, päälle on hyökynyt pakolaiskriisi ja Britannian mahdollinen EU-ero on lietsonut pelkoa.

Yhtäkkiä näyttää siltä, että EU-projekti on rauennut, ja EU:n idea yhtenäisestä Euroopasta on tyhjentynyt.

Yhtenäisyys on illuusio, joka ei tunnu kestävän vastustamatonta arkea.

Meidän ajatusmaailmaamme ei millään sovi aatos, ettei EU ole ikuinen.

Siitä huolimatta, että laitamilla taistellaan ja lähivesille hukutaan, on EU-alueen rauha edelleen rikkumaton.

Erityisesti pakolaisten ja siirtolaisten paine on repinyt EU:ta ja näyttänyt, että vallankin arvojen yhdentyminen on pahasti kesken.

Merten yli pakenevien osattomien edessä Eurooppa näyttäytyy kylmänä ja epäyhtenäisenä – arvonsa unohtaneena. Eurooppaan pyrkivien kohtelussa on rasistisia piirteitä, ja tätä selittää Euroopan poliittisen kartan muutos.

Populistiset ja osin äärioikeistolaiset puolueet ovat nousseet joko valtaan tai pystyneet pelotteellaan vaikuttamaan maltillisten puolueiden poliittisiin kantoihin.

Esimerkiksi suomalaisen EU-politiikan muuttuminen varaukselliseksi kulminoituu perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin yksinkertaistukseen: "Missä EU, siellä ongelma."

Tokaisu on varmasti totta. Yhtä vetävää iskurepliikkiä ei saa siitä, ettei Euroopassa voi taistella ilmastonmuutosta vastaan ilman EU:ta tai rajat ylittävää terrorismia ja rikollisuutta ei torpata ilman EU:ta.

Piirustus
Hannu Lukkarinen

Nyt keskipakoisvoima painaa kohti populistista oikeaa, kun ennen poliittinen realismi pakotti kohti keskustaa. Tämä on nähty niin Hollannissa kuin vaikka Itävallan presidentinvaaleissa tovi sitten.

Populistien näkemys suvereenisuudesta on tarkoituksellisen nostalginen.

EU on suurelta osin ollut maltillisen keskusta-oikeiston ja sosiaalidemokraattien konsensuksen hedelmä. Tämä varmuus on kadonnut ja tehnyt poliittisen ennustettavuuden vaikeaksi.

Britannian Brexit-äänestys on esitetty demokratian aktina – onhan siinä mukana kansa, jolta EU-erosta kysytään. Brexit-äänestys on sen lisäksi nähtävä antautumisena ja hätäratkaisuna populismin edessä.

Monimutkainen asetelma runnotaan mustavalkoiseksi kysymykseksi, johon on vastattava joko "kyllä" tai "ei". Ajan hengen mukaisesti Brexit-gladiaattoreille näytetään peukkua joko ylös- tai alaspäin.

Kansanäänestys ei tunne harmaata aluetta, ei lukuisten vaihtoehtojen avaamista ääripäiden väliltä, ei syvällistä keskustelua lähdön tai jäämisen eteentuomista uusista uhkista, mahdollisuuksista ja ongelmista.

Juuri nämä asetelmat lisäävät entisestään poliittista ennalta-arvaamattomuutta.

Brexit on poliittisen fatalismin ylistys.

Illuusio yhdentyneestä Euroopasta on rapissut paljolti myös talouden romahdettua ja kasvun tyssättyä. Valuvikaisen euron ongelmat ovat vielä luku sinänsä.

EU syntyi aikaan, jolloin talous kasvoi, työtä riitti, optimismi oli vallalla ja jaettavaa oli yllin kyllin. EU on ollut ristiriitoineenkin poliittisen konsensuksen ja jakopolitiikan kenties jalostunein muoto.

EU on ollut hyvien aikojen kerho.

Brexit-äänestys on nähtävä myös antautumisena populismin edessä.

Globalisaatio tuli ja muutti koko paletin. Euroopasta tuli kalliin työn ja jähmeiden rakenteiden museo. Globalisaation kiihkeässä rytmissä yksimielisyyttä päätöksiinsä etsivä EU ei ole niitä notkeimpia toimijoita.

EU-kriittiset ja populistiset liikkeet ovat vetäneet EU:n tilille kaikesta globaalin talouden aiheuttamasta pahasta Euroopassa. On EU:n syy, kun tehtaat, nyrkkipajat ja työpaikat katoavat Kiinaan.

EU-epäilijöiden viesti on ollut, että kansallisvaltioiden tulee saada poliittinen ja taloudellinen suvereenisuutensa takaisin ja päästä eroon Brysselin pakkovallasta.

Populistien näkemys suvereenisuudesta on tarkoituksellisen nostalginen. Ajatus ankkuroituu aikaan, jolloin kansallisvaltioilla oli maailmantaloudessa itsenäistä päätäntävaltaa ja tilaa toimia omin päin.

Talouden maailma on tänään tyystin toinen. Maiden välinen riippuvuus toisistaan on kaventanut yksittäisten maiden oman tilan lähes olemattomaksi.

Populistien elo nostalgiassa ei ole Euroopan ainoa aikahyppy. Euroopan yhdentymisen projektia on viety eteenpäin olettaen, että koko maanosa eläisi taloudellisesti, sosiaalisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti samaa aikaa. Tämä on illuusioista ehkä kaikkein hatarimmalla pohjalla.

EU on ollut hyvien aikojen kerho.

Euroopassa ei eletä vain yhtä aikaa, vaan useaa eri aikaa. Romanian, Puolan ja Portugalin takamailla elävien yhteys Berliinin, Lontoon ja vaikka Helsingin aikalaisiin on perin ohut.

Tässä piilee EU:n tulevaisuuden avainkysymys. EU:n täytyy siirtää viisarinsa rakennerahastoista ja hallitusten välisistä konferensseista ihmisten välisen kanssakäymisen aikaan – yhteisen arjen aikaan.

EU-kansalaisten on määriteltävä itse EU-identiteettinsä ja unionin idea. EU:n tulee täyttää kansalaisten tarpeita, eikä niin, että kansalaiset näyttelevät EU-eliitin heille antamia rooleja.

EU säilyy hengissä, jos EU-kansalaiset sitoutuvat siihen.

Ilman tätä EU:n itseymmärrystä "Oodi ilolle" hiipuu ja hiljenee, ja EU:sta tulee Euroopan historian välivaihe.