Yhdysvaltain presidenttejä esittävään Mount Rushmoren vuorenseinämään olisi voitu kaivertaa naistenkin kasvot, mutta ajatus naisesta maan johdossa oli vielä hetki sitten mahdoton.
Hyviä ehdokkaita muistomerkkiin olisivat ainakin Victoria Woodhull, Margaret Chase Smith ja Shirley Chisholm, jotka kurkottivat kohti korkeinta virkaa jo kauan ennen Hillary Clintonia.He ovat osa tasa-arvotyötä, jota ilman Clinton ei olisi nyt huipulla.
Kolmikkoa yhdistää se, että he kaikki saivat poikkeuksellisen paljon julkisuutta ja osuivat saumaan, jossa naisliike osoitti mieltään tasa-arvon puolesta, sanoo ehdokkaista kirjan julkaissut historian professori Ellen Fitzpatrick New Hampshiren yliopistosta Ylelle.
Lue, miten nämä naiset mursivat oman aikansa käsityksiä siitä, mitä naisen sopii tehdä.
1. Radikaali yrittäjä ja "henkiparantaja" Victoria Woodhull 1872
Lehtinainen, pörssimeklari, miljonäärin yksityinen selvänäkijä – ja ensimmäinen nainen, joka pyrki Yhdysvaltain presidentiksi. Victoria Woodhull sohi muurahaispesää ja ylitti esteitä minkä ehti.
Yhdysvaltain sisällissota oli vasta päättynyt, elettiin jälleenrakentamisen aikaa. Yhteiskunta oli murroksessa: mustien vapautumisen jälkimainingeissa myös naiset taistelivat oikeuksiensa puolesta. Naiset saivat pyrkiä julkiseen virkaan, mutta äänioikeutta heillä ei ollut. Vaaliuurnille uskaltautuneita uhkasi pidättäminen.
Tässä ilmapiirissä kampanjoi Woodhull (1838–1927). Hänet nimitti presidenttiehdokkaakseen naisten äänioikeusliikkeestä irronnut pienpuolue. Pohjimmiltaan ehdokkaan asettamisessa kyse oli protestista, koska kumpikaan valtapuolueista ei ollut suostunut ottamaan naisten oikeuksia asialistalleen.
Woodhull ei ollut mikään valistuneen yläluokan vesa, päinvastoin. Lapsena hän oli kiertänyt maita ja mantuja vanhempiensa kanssa, jotka panivat jälkikasvunsa ansaitsemaan saarnaajina ja "selvänäkijöinä".
Taidoista oli hyötyä vuosia myöhemmin New Yorkissa, sillä Woodhull päätyi rautatiepohatta Cornelius Vanderbiltin henkiparantajaksi ja sai houkuteltua tämän mesenaatikseen.
Miljonäärin rahojen turvin Woodhull sisarineen ryhtyi osakevälittäjäksi ja kolautti Wall Streetin lasikaton vähintäänkin säröille. Myöhemmin he laajensivat kustannusalalle ja perustivat oman sanomalehden. Samoihin aikoihin alkoi Woodhullin ura aktivistina.
Puhetilaisuudet pullistelivat yleisöä. Woodhull oli karismaattinen esiintyjä ja monessa suhteessa valovuosia aikaansa edellä: hän ajoi paitsi yleistä äänioikeutta, myös monia sosiaalisia uudistuksia kuten kaikille kuuluvaa terveydenhuoltoa ja kahdeksan tunnin työpäivää.
Hän kannatti myös niin sanottua vapaata rakkautta, mikä tarkoitti etupäässä naisten oikeutta avioitua ja erota mielensä mukaan. Viranomaisten sekaantumista ihmisten yksityiselämään tuli Woodhullin mielestä ylipäänsä vähentää.
Epäsovinnainen Woodhull sai ihailijoita, mutta vielä useampi vieroksui.
Vastustajat eivät epäröineet käyttää naiskorttia. Esimerkiksi Setä Tuomon tupa -romaanistaan tunnettu kirjailija ja orjuuden vastustaja Harriet Beecher Stowe kysyi, haluttiinko Yhdysvaltoja johtamaan todellakin sellainen nainen, joka sietää vaalikampanjaan kuuluvaa loanheittoa. Kirjailija siis antoi ymmärtää, ettei paksunahkaisuus ole naista pukeva ominaisuus.
Myös ehdokkaan ulkonäköä reposteltiin jo 1870-luvulla julkisuudessa. Lehdet kertoivat Woodhullin "lyhyistä" hameista, jotka ulottuivat ainoastaan nilkkaan asti.
Woodhullin kampanjan suisti raiteiltaan skandaali. Julkisuuteen vuodettiin tieto, että ehdokkaan talouteen kuului nykyisen aviomiehen lisäksi myös entinen aviomies. Järjestely järkytti seurapiirejä, ja valtaosa tukijoista kaikkosi.
Kaksinaismoralismista ärtynyt Woodhull yritti vastata samalla mitalla. Hän julkaisi lehdessään paljastuksia tunnetun arvostelijansa avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Siirto osoittautui kuitenkin kehnoksi, sillä Woodhull päätyi käräjille siveellisyysrikoksesta epäiltynä.
Vaikka juttu myöhemmin raukesi, presidentinvaalipäivän Woodhull vietti putkassa. Äänestämään hän ei toisaalta naisena olisi päässytkään.
**Vaalit voitti istuva presidentti, **republikaanien Ulysses S. Grant. Sitä, montako ääntä Victoria Woodhull mahdollisesti sai, ei tiedetä.
Mutta ei Woodhull missään tapauksessa kuvitellutkaan voittavansa vaaleja. Hänen ja hänen kannattajiensa tavoitteena oli saada vaatimus naisten äänioikeudesta esille.
Ja jos tarkkoja ollaan, Woodhull ei edes ollut presidentiksi riittävän vanha. Ikäraja oli 35 vuotta, josta Woodhullilla jäi presidentin virkaanastujaispäivänä puuttumaan muutama kuukausi.
Yhdysvalloissa muistoa rohkean Woodhullin työstä pitäisi vaalia, sanoo naisten poliittista osallistumista tutkivan keskuksen johtaja Debbie Walsh yhdysvaltalaisesta Rutgersin yliopistosta. Yhtä lailla Walshin mukaan pitäisi muistaa juristi Belva Lockwood, joka asettui saman puolueen presidenttiehdokkaaksi vuosina 1884 ja 1888.
Toivoa on, sillä Hillary Clintonin menestys on saanut monet amerikkalaislehdet kertaamaan historiaa.
2. Itsenäinen ajattelija Margaret Chase Smith 1964
Onko 66-vuotias nainen liian vanha presidentiksi? Tätä kysyivät kolumnistit vuonna 1964, kun Margaret Chase Smith lähti republikaanipuolueen presidenttikisaan.
Tuolloin oli vierähtänyt vuosikymmeniä siitä, kun nainen presidentinvaaleissa oli saanut valtakunnallista huomiota. Moni tuskin edes muisti 1800-luvun lopun ehdokkaita. Mutta nyt, samoihin aikoihin kun feministinen liike oli aktivoitumassa, nainen ilmoittautui ensimmäistä kertaa tavoittelemaan toisen valtapuolueen ehdokkuutta.
1960-luvun alussa Margaret Chase Smithin ehdokkuus herätti hilpeyttä jo etukäteen. Muun muassa John F. Kennedyn lehdistötilaisuudessa vuonna 1963 toimittajilla riitti hupia, kun Smithiä kommentoinut presidentti asetteli sanojaan kieli keskellä suuta:
– Jos olisin republikaanipuolueen ehdokas, en odottaisi erityisellä innolla kampanjointia Margaret Chase Smithiä vastaan, Kennedy sanoi. Hän jatkoi, että Smith on "erittäin vaikuttava politiikan toimija", "mikäli niin voi sanoa hienosta naisesta".
Margaret Chase Smith olikin rautainen politiikan ammattilainen. Hän oli noussut kongressin edustajainhuoneeseen vuonna 1940 käytännössä perimällä kuolleen aviomiehensä paikan, mutta oli sen jälkeen edennyt omin voimin.
Kotiosavaltionsa Mainen senaattoriksi Smith (1897–1995) valittiin ensi kertaa vuonna 1948. Hänestä tuli ensimmäinen nainen, joka on äänestetty Yhdysvaltain kongressin molempiin kamareihin.
Politiikan kommentaattorit eivät epäröineet myöntää, että Smith oli kyvykäs ja saavutuksiltaan monen presidentin mittainen. Paljon julkisuutta oli saanut muun muassa puhe, jossa Smith tuomitsi senaattorikollegansa Joseph McCarthyn orkestroiman kommunistijahdin.
Hän toisin sanoen asettui vastustamaan omaa puoluettaan – eikä epäröinyt tehdä samoin muissakin asiakysymyksissä, kuten vastustaessaan ammattiyhdistysliikkeen kurittamista.
**Vaalikampanjan aikana Smithin sukupuoli **ja ikä kaapattiin kuitenkin aseiksi ehdokasta vastaan.
Keski-iän ylittäminen vaikuttaa naisilla tunnetusti arvostelukykyyn ja toimintaan, kommenteissa vihjattiin. Kysyttiin myös, jaksaisiko Smith istua yökaudet kriisipalavereissa. Ehdokas itse huomautti, että tulisi presidenttinä asioimaan itseään vanhempien maailman johtajien kanssa.
Kampanjarahoituksen kerääminen olisi ollut Smithille ongelma, koska rahoittajat epäilivät naisehdokkaan vaalimenestystä. Eikä aivan syyttä, sillä tuohon aikaan noin 40 prosenttia amerikkalaisista sanoi kyselyssä, etteivät he äänestäisi naista, vaikka tämä kuinka olisi pätevä ja heidän oman puolueensa nimittämä.
Smith päättikin profiloitua lahjoittajista riippumattomana ehdokkaana. Varojen puutteessa hän pystyi käymään aktiivista kampanjaa vain parissa osavaltiossa.
Puoluekokouksessa republikaanit valitsivat presidenttiehdokkaakseen konservatiivien ehdokkaan Barry Goldwaterin, joka myöhemmin hävisi presidentinvaalin demokraattien Lyndon B. Johnsonille. Margaret Chase Smith sai taakseen vain kourallisen puoluekokousedustajia.
Viisi vuosikymmentä myöhemmin tutkija Debbie Walsh tunnustautuu suoranaiseksi Margaret Chase Smith -faniksi. Smith oli Yhdysvaltain politiikan pioneerinaisia, hän sanoo.
– Myös hänen päätöksensä lähteä presidenttikisaan oli omalla tavallaan vallankumouksellinen. Hän itse perusteli, että asioita alkaa haluta entistä enemmän, jos muut pyrkivät ne epäämään, Walsh sanoo.
Feministiksi Margaret Chase Smith ei itseään laskenut. Walshin mukaan määritelmä ei ole olennainen: omalla urallaan ja valinnoillaan Smith osoitti ajattelevansa, että naiset pärjäävät politiikassa siinä missä miehetkin.
3. "Taisteleva" Shirley Chisholm 1972
– Yhteiskunnalta jää käyttämättä valtava määrä lahjakkuutta vain siksi, että niillä lahjakkuuksilla on yllään hame.
Näin kerrotaan Shirley Chisholmin sanoneen. Chisholm oli yksi niistä kolmesta naisesta, jotka feministinen aalto kantoi vuoden 1972 presidentinvaaleihin. Muut olivat pienen sosialistisen työväenpuolueen Linda Jenness sekä Patsy Mink, joka oli Chisholmin tavoin demokraattipuolueen kongressiedustaja.
Newyorkilainen Chisholm (1924–2005) oli jo särkenyt yhden lasikaton, kun hänet oli valittu kongressiin ensimmäisenä mustana naisena Yhdysvaltain historiassa. Nyt hänestä tuli ensimmäinen musta nainen, joka pyrki toisen valtapuolueen presidenttiehdokkaaksi.
Tänä päivänä voi olla vaikea käsittää, miksi Chisholmin ehdokkuus koettiin vuonna 1972 niin hämmentävänä. Mutta tuon ajan Yhdysvalloissa se oli yhtä kaukana valtavirrasta kuin naisten äänioikeustaistelu oli ollut sata vuotta aiemmin, sanoo tutkija Debbie Walsh.
Tai yhtä outoa kuin marsilaisen pyrkiminen presidentiksi, on Chisholmin kampanjassa työskennellyt Robert Gottlieb verrannut.
Chisholm toki tunsi ennakkoluulot eikä suinkaan ajatellut tulevansa valituksi. Mutta hän ei luottanut siihen, että valkoiset miespuoliset ehdokkaat nostaisivat oikealla tavalla esiin naisten ja vähemmistöjen oikeuksia tai suurkaupunkien köyhien ongelmia.
Siispä ehdolle, päätti Chisholm, joka oli kongressissa saanut otteistaan liikanimen Fighting Shirley, "taisteleva Shirley".
– Lähdin mukaan, koska valtaosa ihmisistä ajatteli, ettei Yhdysvallat ole vielä valmis sulattamaan mustaa eikä naispuolista ehdokasta. Jonain päivänä, sanottiin. Oli aika saada se päivä koittamaan, Chisholm on sanonut.
Pelkästään naisten ehdokas Chisholm ei kuitenkaan halunnut olla, eikä myöskään mustien. Olen koko kansan ehdokas, hän julisti.
Chisholmin kampanjointi ei ollut ruusuilla tanssimista. Hän joutui taistelemaan pääsystä tv-väittelyihin ja selvisi tiettävästi jopa salamurha-aikeista.
Julkisuudessa Chisholmin ulkonäköä ja etnistä taustaa nälvittiin, ja republikaanien leiristä levitettiin suoranaisia törkyväitteitä. Oman demokraattipuolueen eliitiltä ei herunut tukea, eikä Chisholm saanut taakseen mustia poliittisia johtajia.
Mutta Margaret Chase Smithin tavoin Chisholm pyrki kääntämään niukkuuden edukseen ja esiintymään itsenäisenä. "Ei ostettu eikä määräiltävissä", unbought and unbossed, kuului vaalislogan.
Chisholm pysyi mukana esivaaleissa aina demokraattien puoluekokoukseen asti. Siellä hän ylsi neljännelle sijalle, mutta jäi kauas miesten kärkikolmikosta. Voiton vei George McGovern, joka myöhemmin hävisi presidentinvaalin republikaanien Richard Nixonille.
**Nykyään Chisholm on ikoni ja roolimalli **– osalle niistä, jotka hänet vielä muistavat. Ihailijoiden mielestä Chisholmin saavutukset on Yhdysvalloissa pitkälti unohdettu.
Tutkija Debbie Walshin mielestä Chisholm on edelleen oivallinen malli kaikille naisille, jotka haaveilevat tahoillaan lasikaton rikkomisesta: sitä voi seistä selkä suorana, vaikka joutuisikin panemaan itsensä likoon ja alttiiksi pilkalle.
Clintonille ruusuja ja risuja?
Chisholmin, Smithin ja Woodhullin lisäksi Yhdysvaltain presidentiksi on pyrkinyt useita kymmeniä naisia, suuri osa heistä pienpuolueista.
Vuoden 1972 jälkeenkin presidenttikilvassa on ollut mukana lukuisia naisia, monet heistä ansioituneita poliitikkoja. Voittajasuosikki heistä ei kuitenkaan ollut kukaan ennen Hillary Clintonia.
Historioitsija Ellen Fitzpatrick on varma, että tienraivaajat Woodhull, Smith ja Chisholm olisivat olleet mielissään siitä, että naisehdokas on nyt päässyt näin pitkälle.
Vaan mitä he Clintonin politiikasta ajattelisivat? Sitä on vaikea tietää, Fitzpatrick sanoo, mutta suostuu kuitenkin ajatusleikkiin:
Shirley Chisholm esimerkiksi oli Clintonin lailla demokraatti, mutta myös jyrkkä sodanvastustaja. Hän olisi varmasti suominut Clintonin haukkamaisina pidettyjä ulkopoliittisia linjauksia.
1800-luvun pioneeria Victoria Woodhullia Fitzpatrick kuvaa Clintoniin verrattuna varsin vasemmistolaiseksi. Vuoden 1964 ehdokas Margaret Chase Smith taas oli maltillinen republikaani. Vaikka hänet tunnettiin itsenäisenä, tuskin hän tänä päivänä olisi siinä määrin uhmannut puoluettaan, että olisi asettunut Clintonin tueksi, Fitzpatrick arvelee.
**Vaikka ajat ovat muuttuneet, epäilyt pysyvät. **Kun nainen pyrkii presidentiksi tai muuhun julkiseen virkaan, toistuu aina sama vanha levy, Ylen haastattelemat tutkijat sanovat.
Kuten 1800-luvulla, myös 2000-luvulla naisten ulkomuotoon kiinnitetään huomiota eri tavalla kuin miesten. Vuonna 1872 Victoria Woodhullista noteerattiin tavallista lyhyemmät hameenhelmat, vuonna 2016 Hillary Clintonista sanotaan muun muassa, ettei hän hymyile tarpeeksi.
– Ei Clintonin kilpakumppani Donald Trumpkaan paljoa hymyile, mutta se ei kiinnosta ketään, tutkija Debbie Walsh sanoo.
Myös naisten iästä puhutaan. 1960-luvulla Margaret Chase Smithiä epäiltiin liian vanhaksi, näissä vaaleissa taas on kommentoitu 68-vuotiaan Clintonin ikää.
Naisehdokkaisiin kohdistuneista ennakkoluuloista tyypillisimpiä on ollut se, etteivät naiset yksinkertaisesti jaksaisi kantaa viran tuomaa vastuuta varsinkaan asevoimien ylipäällikkönä.
Hillary Clintonin etenemisestä tosin voi päätellä, että tämä huoli on osalla äänestäjistä hälvenemässä, historioitsija Ellen Fitzpatrick arvioi.
Fitzpatrickin mukaan Clintonin kohdalla erityisen kiinnostavaa on se, että monet hänen saavutuksensa halutaan tulkita hänelle viaksi.
Clinton on ylittänyt esteitä, joihin hänen edeltäjänsä kompastuivat: hän on kerännyt kampanjarahaa ja saanut puolue-eliitin taakseen, eikä hänen sisä- ja ulkopoliittista kokemustaan voi kiistää. Arvostelijat kuitenkin syyttävät häntä Wall Streetin kätyriksi ja vaativat tilille Obaman hallinnon virheistä.
Merkillistä, kuinka monista ominaisuuksista tuli kielteisiä, kun ne ovat naisella, Fitzpatrick pohtii.