Poliittinen johto apunaan Valtiollinen poliisi urkkijoineen onnistuivat hyvin ennaltaehkäisemään maanalaisen toiminnan organisoitumisen. Tähän tarvittiin tiukkoja otteita, jotka eivät kestäneet päivänvaloa. Viimeistään nyt, 70 vuotta tapahtumien jälkeen, on maanalaisen toiminnan historiallakin paikkansa aikakauden kokonaiskuvassa.
Suuressa Suomen sotahistorian kertomuksessa halutaan yhä nähdä vain yhtenäinen kansa, joka puolustussodissaan säilytti itsenäisyytensä, pysyi miehittämättömänä ja pysyi järjestelmältään demokraattisena läpi toisen maailmansodan.
Tässä kiiltokuvassa on ryppyjä. Talvisodan rauha maaliskuussa 1940 ei palauttanut normaalioloja, vaan kokoontumis- ja sananvapautta rajoitettiin nykypäivän näkökulmasta räikeästi. Jatkosota sopi Suomen johdon tavoitteisiin, mutta se oli samalla hyvin tahditettu osa Hitlerin Neuvostoliiton valloitusretkeä.
Se, ettei jatkosotaan lähdetty yksissä tuumin, vaan osa kieltäytyi taistelemasta Hitlerin puolesta, on haluttu unohtaa. Osa suomalaisista olisi halunnut välttää uuden sodan ja aloittaa rauhanomaisen rinnakkaiselon Neuvostoliiton kanssa jo talvisodan jälkeen myös sisäpolittisista syistä, koska kommunistien toiminta oli kielletty Suomessa.
Jatkosodan lopputuloksena hakaristi tai punalippu eivät kumpikaan nousseet eduskunnan lipputankoon, mutta aiemmin laiton puolue sai merkittävän aseman päätöksenteossa.
Demokratia katkolla
Talvisodan jälkeen toukokuussa 1940 perustettiin Suomen Neuvostoliiton ystävyysseura, joka oli väylänä kielletyn kommunistisen liikkeen organisoitumiselle. Seuran pääviesti oli ystävällisten suhteiden luominen Neuvostoliiton kanssa. Järjestöön liittyi laajasti työväestöä ja pasifisteja, ja jäsenmäärä kasvoi nopeasti noin 40 000:een.
Suomen sotilaallinen ja poliittinen sisärengas oli jo lähestynyt Saksaa. Saksalaisten joukkojen kauttakulku Suomen kautta pohjoisen oli luvattu ja asekaupoista sovittu. Toisenlaisen ulkopolitiikan esittäminen, eli suhteiden parantaminen itään, oli pidättämisen uhalla kielletty mielipide.
Ystävyysseuran toiminta tukahdutettiin pidättämällä sen johtohahmot turvasäilöihin. Perusteluksi pidätyksille riitti hallituksen politiikan arvostelu. Myös yli 30 ihmisen kokoontumiset kiellettiin ja kokouksien järjestäjät joutuivat rajoittamaan osallistujia määriä, koska poliisi ahkerasti hajotti liian isoja kokouksia.
Poliittiset vangit päätettiin passittaa etulinjaan syksyllä 1941. Tästä Pärmin pataljoonasta loikkasi välitömästi lähes sata miestä vihollisen puolelle. Osa heistä koulutettiin vakoojiksi ja pudotettiin Suomeen desanteiksi.
Sodasta kieltäytyjät
Liikekannallepano kesäkuussa 1941 ei sujunut ongelmitta. Heinäkuun lopulla armeijan leivissä oli 475 000 miestä, mutta noin 30 000 oli ”kadoksissa” ilman pätevää syytä. Suojeluskuntapiirien paperi eivät olleet ajan tasalla esimerkiksi siirtoväen sijoituspaikkojen osalta.
Asiakirjoihin perustuvan arvion sotilaskarkureiden lukumäärän on esittänyt Jukka Kulomaa tutkimuksessaan Käpykaartiin?1941-1944 Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Sotatuomioistuimeen päätyi vuonna 1941 noin 1500 tapausta. Kartta alueellisesta jakaumasta on kuvavalikossa.
Palveluksesta karattiin myös sodan kuluessa. Poliittisista syistä sotaa vastustaneiden lukumääräinen erottelu koko karkurijoukosta on valistuneen arvauksen varassa.
Itsekin metsäkaartilaisena ollut, myöhemmin Suomen kansan demokraattisen liiton skdl:n kansanedustajaksi valittu Matti Järvenpää on muistelmissaan arvioinut hänen kaltaisiaan olleen 11 000. Satakuntalainen Järvenpää tunnettiin lisänimellä "Matti-vainaa", koska hän pysyi maan alla niin kauan sodan päättymisen jälkeenkin, että lähipiirissäkin luultiin Matin jo menehtyneen.
Raakaa taistelua
Mestäkaartilaisia jahdattiin suuretsinnöin Hämeessä ja Satakunnassa. Kymmeniä kuoli taisteluissa. Vuoden 1918 asetelma ja jako punaisiin ja valkoisiin toistui jatkosodan kotirintamalla, kun vasemmistolaisten sodasta kieltäytyjien jahdissa suojeluskunnat olivat apuna.
Kun työ ei tuottanut täydellstä tulosta, rintamalla olevat miehet halusivat osallistua etsintöihin. Lauri Suuriniemi oli yksi vapaaehtoisista rintamalta saapuineista jäljittäjistä:
Lauri etsi ase kädessä karkureita
Lauri etsi Laviassa esimerkiksi koulukaveriaan ja naapuriaan Ilmari Riihimäkeä. Ilmarin onnistui piileskellä koko sodan loppuun saakka väärennetyn henkilöllisyyden ja valeasujen avulla:
Mestäkaartilaiset ja desantit onnistuivat piilottelemaan etenkin Satakunnassa vielä vuonna 1944, mutta pollisi pääsi jäljille. Yksi tärkeä tukikohtana toiminut korsu Kullaan Joutsijärvellä vallattiin tammikuussa 1944. Tulitaistelussa kuolleen yhden metsäkaartilaisen lisäksi kiinni jäi vain venäläinen sotavanki, noin kymmenen muun paetessa paikalta.
Porin punaiset työväenkaupunginosat olivat jatkuvassa seurannassa ja keväällä 1944 käydyissä taisteluissa kuoli välittömästi yksi poliisi ja kolme desanttia. Näin raportoitiin kolmen desantin kuolemasta:
Sodan voittajat
Jatkosodassa kotirintamalla pidätysten ja kuuluistelujen yhteydessä kuoli kiinniotettavia ja pidättäjiä. Poliisilla on tilastonsa tappioistaan, mutta maanalaiseen toimintaan osallistuneiden viimeisistä hetkistä ei ole yksiselitteistä yhteenvetoa. Yhteenotoissa kuolleiden karkureiden tai heidän avustajiensa määrä on yhä avoin. Lisäksi selleissä kaikki eivät kestäneet kuulusteluja vaan menehtyivät.
Jatkosota päättyi 19. syyskuuta 1944 solmittuun rauhansopimukseen. Välirauhansopimuksessa kaikki fasisiminvastaiseen taisteluun osallistuneet eli puna-armeijan ja liittoutuneiden puolesta toimineet vapautettiin vankiloista ja muista seuraamuksista.
Kommunistit saivat ensimmäistä kertaa osallistua eduskuntavaaleihin vuonna 1945 ja menestys oli hyvä. Skdl:stä tuli eduskunnan toiseksi suurin ryhmä.
Presidentti Mannerheimi puhui valtiopäivien avajaisissa 1945 uudesta ulkopolitiikasta: