Isä ja poika
Katse on uupumuksen tyhjentämä, mutta siinä on aistittavissa päättäväisyyttä.
Syyrialainen Muhammed Zakaria Attar on tullut pitkän matkan. Kolmevuotias Salih-poika istuu penkillä isä-Muhammedin vieressä. Viime viikot Salih istui etupäässä isänsä harteilla.
Kaksikko on satojen muiden uupuneiden kanssa Kanjizan pikkukaupungissa Serbiassa aivan Unkarin rajalla. Kaupunginvaltuusto päätti tehdä torista pakolaisten kauttakulkuleirin, koska yhtäkkiä kaupunkikuvaan ilmestyi tuhatmäärin rääsyläisiä, jotka puhuivat kieliä, joita ei paikallisessa kansalaisopistossa opeteta.
Muhammed on Kanjizassa siksi, että ihmissalakuljettajat keksivät uuden reitin Turkista Balkanin kautta Unkariin.
Pakolainen Muhammed on siksi, että kaksi vuotta sitten hänen kotinsa Idlibissä pommitettiin raunioiksi. Syyria oli vajonnut barbariaan, elämä oli muuttunut mahdottomaksi.
Elinolojen mahdottomuutta kuvannee parhaiten se, mihin Muhammed olot vaihtoi. Ensin hän kulki perheineen Syyrian sisällissodan halki rajan yli Turkkiin. Vaimo ja neljä lasta jäivät sinne.
Muhammed maksoi yli 1 500 euroa turvattomasta merimatkasta Turkista Kreikkaan. Hän kulki jalkapatikassa puolitoista kuukautta Salih harteillaan Balkanin metsien halki Serbiaan.
Perhe siis hajosi matkalla, mutta usko unelmaan ei. Muhammed tahtoo Tanskaan, tahtoo rauhaan ja perheensä yhteen.
Muhammed on kietonut Salihin huopaan ja poika laulelee syyrialaisia lastenlauluja. Siihen nähden, mitä poika on kokenut, hän vaikuttaa tasapainoiselta. Päättäväisyys on vahva voima – ja siirtynee isältä pojalle.
Toisaalta on niinkin, ettei yksikään suomalainen isä tai äiti tahdo omalle kolmevuotiaalleen samoja unia, joita Salih näkee.
Unkari
Muhammed on yksi niistä sadoista tuhansista Eurooppaan halajavista pakolaisista, joista Eurooppa nyt puhuu.
Eurooppa on ihmetyksen suu ammollaan. Lähialueiden kriisit ja tappaminen ovat töytäisseet kurjat kansainvaellukseen, jollaista ei ole nähty sitten toisen maailmansodan.
Euroopan unioni, joka ei ole koskaan mistään yhtä mieltä, on eriseurainen ongelman edessä. Yksi haluaa rajat kiinni, toinen tahtoo pommittaa aluksia, ja yksi jos toinenkin haluaa pystyttää aitoja – sekä henkisiä että fyysisiä.
Tämän viikon olen viettänyt Unkarissa. Unkari on Euroopan unionin eripuraisuuden ilmentymä, eräänlainen EU:n tarkkailuluokan takapenkkiläinen.
Pääministeri Viktor Orbanin hallituksen suosio oli laskussa, kun Balkanin reitti avautui. Sitten alkoi pakolaiskysymyksen suruton käyttö sisäpoliittisessa taistelussa.
Hallitus on kampanjoinut näyttävästi pakolaisia vastaan. Hallitus on lähettänyt jämäkkyyspuuskissaan Budapestista satamäärin poliiseja Serbian rajalle. Hallitus kertoo kansalle, että pakolaiset tuovat muassaan terroristit, taudit ja kansan rappion.
Ja mikä näyttävintä, Unkari rakentaa pikavauhtia aitaa Serbian vastaiselle rajalleen.
Kansallisesta turvallisuudesta puhuminen ja suuret eleet usein riittävät – Orbanin suosio on lähtenyt taas nousuun.
Kriitikot ja järjen ääni sanovat, ettei aita ratkaise mitään. Mutta kun tunteisiin vedotaan, niin tunteet ratkaisevat.
Ajattelen Muhammedia, hänen päättäväisyyttään ja katsettaan. Jos on taivaltanut jalan, kuolemaa halveksuen, satoja kilometrejä ja sitten tulee vastaan neljä metriä korkea aita, mitä tapahtuu?
Uskoakseni aita joko ylitetään, se alitetaan tai siihen tehdään reikä ja mennään läpi. Niin on tehty ennenkin.
Aita on siis symbolinen. Aita on viestintää.
Oletettavaa on, että viesti menee perille ja pakolaisvirta muuttaa suuntaa. Samanlaista tasamaata on myös Serbian ja Romanian rajalla. Senkin rajan takana on EU ja länsi.
Pakolaisuus
Me mediassa käsittelemme pakolaisuutta lukuina, kokemuksina ja tapahtumina. Kerromme reiteistä, salakuljettajista, vaikeuksista ja sairauksista matkan aikana, koti-ikävästä.
Se kaikki on totta. Niistä asioista pitääkin kertoa.
Pakolaiselle pakolaisuus on lähinnä menetyksen tunteita. Pakolainen menettää ensin kotinsa ja perheensä. Kaikki ne pakolaiset, joita olen jututtanut, tahtovat takaisin kotiin, jos se olisi mahdollista. He kaikki tahtovat läheistensä läheisyyteen.
Pakolainen menettää identiteettinsä. Hänestä tulee numero listalle ja rekisteriin. Hän on järjestäytyneelle maailmalle kävelevä poikkeustila.
Salakuljettajille ja ihmiskauppiaille pakolaiset merkitsevät rahaa. Heidän kanssaan asioidessaan pakolainen ei aloita lausetta: "Minä…"
Pakolainen menettää fyysisen ja henkisen koskemattomuutensa. Heitä piestään ja raiskataan, eikä kukaan joudu siitä vastuuseen.
Pakolainen menettää luottamuksen toiseen ihmiseen. Tiistaina Budapestin asemalle tuli Serbiasta juna, jossa oli kymmeniä afganistanilaisia pakolaisia. Vapaaehtoiset auttajat olivat vastassa ja valmiina viemään pakolaisleirille.
Seurasin kohtaamista ja yllätyin, kun koko ryhmä lähti omille teilleen – he eivät olleet varmoja auttajiensa tarkoitusperistä. Kun on koko ajan pelännyt talibaneja tai ketä milloinkin, niin osaa luottaa vain itseensä.
Hämmästyttävästi pakolaisen itsekunnioitus ja tunne ihmisarvosta jaksaa kantaa kaiken yli. Kanjizan kauttakulkuleirillä tapasin syyrialaisen miehen, joka ylpeyttä hehkuen kertoi käyneensä aamulla kaupassa ja ostaneensa omilla rahoilla itselleen ja pakolaistovereilleen ruokaa.
Samaan aikaan Punainen Risti jakoi leipää ja keittoa, joita mies ei arvokkuuttaan menettämättä voinut ottaa vastaan.
Petos
Mies Kanjizan leirillä puhuu pakolaistovereittensa keskellä kovaan ääneen. Hän uskoo, että heidän kohtalonsa on pian suomalaisen tiedotusvälineen kautta tiedossa koko maailmalle. Sen jälkeen tulee muutos.
Eihän se niin mene, mutta en sano sitä hänelle, koska en tahdo tappaa toivoa.
Tämä tuo voimalla mieleeni journalistisen urani avainkokemuksen keväältä 2008.
Israel oli tovia aiemmin pommittanut Gazaa rajusti ja tuhannet Gazan pakolaisperheet menettivät kotinsa. He asuivat maaliskuun kylmyydessä teltoissa.
Yhdessä teltassa tapaan hirveyksiä kokeneen perheen. Istun perheen äidin kanssa vierekkäin ja räkänokkaiset lapset syövät riisiä suoraan matolta.
Kesken haastattelun äiti ottaa kädestäni kiinni, vetää mikrofonin kiinni huuliinsa ja sanoo: "Sanokaa niille, niin ne auttavat meitä."
Tuolle naiselle minä olin media. Hän laittoi viimeisen toivonsa siihen, että media tavoittaa "ne", jotka voivat auttaa.
Ajattelin tuolloin ja ajattelen edelleen, että asiat ovat todella kehnosti, jos Gazan kurjien, pakolaisten ja muiden riistettyjen viimeinen toivo lankeaa median ylle. Omalla kohdallani kutsun sitä journalistiseksi itseinhoksi.
Tiedän, että petin gazalaisen äidin. Tiedän, että petän Kanjizan miehet.
Sampo Vaarakallio, Yle
Budapest