JUUKA Hopeiset pitkät hiukset heilahtelevat, kun Heikki Turunen laskeutuu kirjoituskammaristaan alakertaan. On aamu ja edellinen yö meni transsinkaltaisessa tilassa. Euforinen luomisen tuska on pitänyt Turusta hereillä edellisen yön. Niin kuin useimmat aiemmatkin yöt.
Ruudullisiin flanellihousuihin pukeutunut kirjailija istahtaa nahkatuolille. Collegepaidan oikeassa olkapäässä on reikä. Päälakea peittää baretti. Hattu on yksi Turusen tavaramerkeistä.
Kohta paljastuu, että Turunen on kirjoittanut yöllä täyttä soopaa. Yöllä kirjailijasta tuntui kuin ulkopuolinen voima olisi ottanut hänet valtaansa ja sanellut hänen tekstinsä. Päivällä, kun järki palautuu, hän kirjoittaa tekstin uusiksi. Yöllä tekstiin on kuitenkin solahtanut hyviä lauseita ja loistavia kielikuvia.
Pilven rynnistettyä auringon eteen rupesi hämärtymään kuin illalla. Maailmaan tuntui laskeutuvan pelokas hiljaisuus. Metsässä ei oksakaan värähtänyt, linnut vaikenivat. Tyynien vedenselkien peilatessa taivaita yllään tuvistaan, pihoiltaan ja työmailtaan katsovasta kansasta näytti että kaikki maa oli jäämässä kahden vastakkain painautuvan tummanpuhuvan pilvivuoriston väliin, jotka olivat kuin heidät ahmaisevan, tultasyöksevän pedonkidan leuat.
Aamuyöllä Turunen raapii päätään, raivoaa, nousee ylös ja viskoo papereita. Hän kiroaa omaa tyhmyyttään. Silti hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa.
– Kala ei voi kuin uida, lintu ei voi kuin lentää ja Heikki ei voi muuta kuin kirjoittaa.
Turusen yöllinen sanavarasto alkaa ehtyä. Uusia kielikuvia ja tarinoita joutuu kaivamaan yhä syvemmältä merirosvon aarreluolasta. Ensimmäinen romaani, Simpauttaja, tuli kuin kansanlaulu, pulpahtamalla.
Metaforien, tragedioiden ja mielikuvien varasto ei ole entisensä. Varaston ja aarreluolan helmet annettiin esikoisteokselle.
– Niitä vain mätit kuin lahkeesta ravistamalla.
Jotta yläkerran kirjoitushuoneessa syntyisi uutta tekstiä, täytyy laskelmoida, juonitella ja harkita enemmän. Enää ei ravisteta lahkeesta. Enää ei uskalla luottaa vaistonvaraisuuteen. Turunen on muuttunut iän myötä kohtuuttoman ankaraksi itseään kohtaan. Mikään ei enää kelpaa.
"Luotu istumaan katajapehkon alla"
Keltaisen talon lattialaudat joustavat hiukan ja narisevat, kun Turunen astelee kirjoittajan kammaristaan tuvan puolelle. Vaimo on keittänyt kahvit ja pöydässä on keksejä.
Turusen huulet menevät tötterölle ja hän ryystää kahvia posliinikupin reunalta. Heikin tekisi mieli lähteä metsähommiin. Itseään hän pitää oikeastaan sekä kirjailijana että metsurina.
– Minä olen korven poika. Luotu istumaan katajapehkon alla, ikuisen havun oksan siimeksessä.
Kun esikoisromaani tuli julki, Turusen kuva pomppasi lähes jokaisen aikakausilehden etusivulle. Julkisuusmylly oli ujolle juukalaiselle kova paikka. Salomaiden poika ei olisi kestänyt näkyvillä olemista ilman viinaa.
– Oli pakko ottaa neuvoja antavaa ja rauhoittavaa ennen esiintymisiä, ohjelmia ja haastatteluita.
Luonnonlapseksi syntynyt Turunen korostaa tiukan paikan tullen "mualaisuuttaan", vaatimattomuuttaan ja tietämättömyyttään. Ehkä hän piiloutuu niiden taakse julkisuudessa.
Julkisuus on tullut vanhemmiten yhä vastenmielisemmäksi. Mitä enemmän ihmisiä on ympärillä, sitä pahemmalta se Turusesta tuntuu. Julkisuus on kuitenkin pakko, koska kirjailija ei voi olla pimennossa lukijoiltaan. Havun oksan alle ei voi piiloutua vaikka mieli tekisi.
Turjailija Kirunen
Kun Turunen astui ravintola Jokelan ovesta sisään sen kultaisina vuosina, hän oli heti seurueen keskipiste. Joensuulaisessa kulttuuriväen kapakassa selkään taputtelijoita ja tuoppien tarjoajia riitti.
Kapakassa sosiaaliseksi muuttunut Turunen tervehti tuttavia isoon ääneen huudahtamalla: "Koeera, perkele!"
Ravintolan asiakkaiden mielestä kirjailija nautti esiintymisestä. Hän oli hauska, supliikki ja rehvakas. Ei ollut naista, joka ei olisi lähtenyt Heikin mukaan.
Turunen istuu kirjoitushuoneessaan. Hirsisen huoneen vieressä on parveke, josta on näkymä Pieliselle. Kirjailija sytyttää piippunsa kuitenkin tietokoneen näytön edessä. Joka puolella on paperia ja kirjoja. Seinillä on karttoja Karjalasta.
Innostuessaan kirjailija sanoo sanan tai lauseen karjalaksi. Nyt mielen ovat täyttäneet karjalan evakot. Heidän vuokseen Turunen raivoaa öisin ja kirjoittaa euforisena.
Heikki ei uskalla ajatella evakkokirjan jälkeistä elämää päänsä vuoksi.
Hänen äidillään huomattiin ensimmäiset Alzheimerin taudin oireet 70-vuotiaana. Myös Heikki odottaa herra Alzheimeria kylään. Jos kutsumaton vieras periytyy Turuselle, hän ei voi olla pitkään kirjailijan asemassa. Vielä olisi tuhat asiaa, joista hänen pitäisi kirjoittaa, mutta aika ei tunnu riittävän.
– Elämä loppuu multa varmaan kesken.