Itämerensuomalaista sukujuurta oleva suomen kieli on kekseliäälle käyttäjälle lähes ehtymätön uusien sanojen varanto. Suomi onkin sanavarastoltaan varsin laaja.
– Meillä se on jotenkin luvallista se johtaminen ja yhdistäminen, uusien sanojen tekeminen, sanoo Turun yliopiston suomen kielen professori Kaisa Häkkinen.
Kaikissa kielissä uusia sanoja ei kuka vain johda tai yhdistä tuosta vain. Esimerkiksi indoeurooppalaista sukujuurta oleva ruotsi on suomea joustamattomampi.
– Se on sillä tavalla vakiintuneempi. Tiedetään, mitä sanoja on ja mitä sanoja ei ole, sanoo Häkkinen.
– Sillä tavalla ajattelisin, että se ruotsin systeemi on joustamattomampi, hän lisää.
"Tällaista sanaa ei ole"
Professori Häkkinen sai omakohtaista kokemusta toisen kotimaisen joustamattomuudesta ollessaan pitkään töissä Åbo Akademissa.
Häkkinen yritti keskustellessaan muodostaa itse tarvitsemiaan sanoja, koska hänen ruotsin sanavarastonsa ei ollut riittävä.
– Ja vaikka ne oli oikein muodostettu, niin vastaus oli, että kun tällaista sanaa ei vain ole. Että ei sitä voi tehdä.
– Suomessa ei ole koskaan tapahtunut näin. Jos muodostaa uuden sanan ja se on käyttötilanteessa ymmärrettävä, niin se hyväksytään, kertoo Häkkinen.
Historia sivistyskielenä lyhyt
Suomen kielen historia sivistyskielenä on varsin lyhyt, mikä voi selittää osaltaan sitä, että uusien sanojen muodostaminen katsotaan jokamiehen oikeudeksi.
– Meillä on tavallaan totuttu hyväksymään se, että on pakko muodostaa uusia sanoja aina, kun tarvitaan uusia ilmaisukeinoja. Meillä on sellainen perinne kielenkäytössä, sanoo Häkkinen.
Suomen sanojen tarkkaa määrää on vaikea tai lähes mahdotonta määrittää. Esimerkiksi vuosina 1951–61 julkaistussa Nykysuomen sanakirjassa sanoja on noin 210 000.
Sen sijaan vain osin julkaistua Suomen murteiden sanakirjaa varten on kerätty noin 8 miljoonaa sanalippua. Esimerkiksi _Oxford English Dictionary_ssäenglanninkielisiä sanoja on noin 600 000.
– Kyllähän yleisesti sanotaan, että englanti on kaikkein laajin jo ihan sen takia, että englantia on niin monenlaista ja sitä puhutaan monenlaisessa ympäristössä, jotka aina vaativat erilaisia sanastoja, kertoo Häkkinen.
Kronitsi, nyhtöpossu ja pöhinä
Aina sanan määritteleminen erilliseksi omaksi sanakseen ei ole täysin mutkatonta. Sanakirjaan otettavien uusien sanojen on esiinnyttävä todellisessa käytössä tarpeeksi usein.
– Esimerkiksi yhdyssanat ovat juuri sellaisia, että niitä voi tilapäisesti tehdä ja purkaa miten vain. Niiden kohdalla on loppujenlopuksi vaikea vetää sitä rajaa, mikä on vakiintunut sana ja mikä ei, sanoo Häkkinen.
Suomen kielen sanavarasto laajenee jatkuvasti, vaikka vanhoja esimerkiksi karja-, metsä- ja maatalouteen liittyviä sanoja katoaa käytöstä. Uusien sanojen vartalot tulevat usein vieraasta kielestä, erityisesti englannista.
– Lönnrot oli tätä mieltä, että ”omallansa mies elääpi, konna toisen kohtalolla”. Itse en ajattele niin. Montaa kertaa on näppärää, kun lainaa sanavartalon ja sitten suomalaistaa sitä, kertoo Häkkinen.
Usein suomen kieleen tupsahtavat uudissanat ovat usein riemukasta luettavaa. Alla suomen kielen juuria tutkineen professorin suosikit viime vuosilta:
kronitsi – Leivonnainen, jossa on sekä croissantin että donitsin piirteitä. Sanojen risteyttäminen on nykyään suosittu sananmuodostuskeino.
nyhtöpossu – Vanhoista aineksista näppärästi muodostettu uusi nimi muotiherkulle.
pöhinä – Vanha murresana ("kuhina, kohu") merkitsemässä uudenlaista toimintaa, aktiivisuutta sosiaalisessa mediassa.
homepakolainen – Merkitykseltään helposti osiensa perusteella avautuva yhdyssana, joka kertoo valitettavasta ajankohtaisesta ilmiöstä, kun rakennusten homeongelmat ovat yleistyneet.
hyönteissyönti – Ennen meillä Suomessa hyönteisiä söivät vain eläimet, esim. tietyt linnut, nykyään hyönteisiä tarjotaan myös ihmisravinnoksi.
jäätävä – Sopii käyttää, kun cool ei enää tunnu enää tarpeeksi tehokkaalta. Ei olisi ymmärrettävä ilman taustatietoa.