Yle Tampere haastatteli helmikuussa Jani Henttosta, joka oli lähdössä pitkälle vaellusretkelle. Matka Appalakeille käynnistyi maaliskuussa ja päättyi elokuun lopulla.
Pituutta vaellukselle kertyi 3 500 kilometriä. Reitti kulki pitkin Yhdysvaltain itärannikkoa metsissä ja erämaissa poiketen välillä pelloille, maanteille ja pieniin kaupunkeihin.
– Sitä vaan kävelee päivästä toiseen, jolloin patikoinnista tulee oma elämäntapansa, Jani Henttonen kuvailee kokemustaan.
Matkalla ihminen muuttuu
Muutama vuosi sitten Henttonen kiersi Aasiaa ja päätyi Nepaliin. Hän tutustui kahteen tanskalaiseen, joiden kanssa mies kulki viikkokausia Everestin seutuja.
Erämaassa kävelystä tuli kertaheitolla Jani Henttosen intohimo. Hän ihastui vaeltamiseen, koska hiljaisessa metsässä on hyvin vähän häiriötekijöitä.
– Hiljaisuus tarttuu myös ihmiseen siinä kävellessä, sitä rauhoittuu. Toisaalta patikointi on myös rankkaa eikä aina niin siistiäkään, Henttonen muistuttaa.
Halusin kokeilla, onko minusta siihen.
Jani Henttosen mukaan vaeltaminen ei ole vain ihanaa metsäkuvaelmaa, jossa kuljetaan peuroja silitellen sumumetsässä. Välillä sataa vettä ja ukkonen myrskyää tai on valtavan kuuma.
– Virginiaan saavuttuani paahdetta kesti kolme kuukautta. Se oli fyysisesti raskasta, mutta kun ei enää jaksa ajatella, se hiljaisuus löytyy, Henttonen kuvailee.
Rajojen kokeilua
Appalakkien vaellusreitti oli kolmas pitkä patikointi Jani Henttoselle. Tällä kertaa hän halusi koetella myös omia rajojaan.
Henttosen mukaan matka kuulosti aluksi niin älyttömältä, että hän kiinnostui siitä välittömästi. Matkalla Georgiasta Maineen joutuu kulkemaan kolme Suomea peräkkäin.
– Halusin kokeilla, onko minusta siihen. Olin aika varma, että selviän jos vain pysyn kunnossa, vaeltaja sanoo.
Matkan päättyminen oli Henttoselle ristiriitainen kokemus. Oli kaunis ja aurinkoinen päivä, jota vaeltaja juhlisti pullollisella keskiolutta.
– Perille pääsy oli osaksi surullista, vaeltamisen ei olisi halunnut loppuvan. Toisaalta se oli helpottavaa monella tavalla, Jani Henttonen kertoo.