Minkä ikäinen lapsi kestää yön erossa vanhemmistaan?

Milloin lapsi on valmis olemaan yön erossa vanhemmistaan?

 

Löydät varmasti chat-palstoilta lukuisia puheenvuoroja, joissa vauva on jätetty muutaman viikon ikäisestä hoitoon vuorokaudeksi ja hyvin on mennyt. Valitettavasti en voi luvata sinulle yhtä helppoa vastausta!

Lapsen hyvälle kehitykselle on välttämätöntä pysyvän, hoitavan aikuisen jatkuva läsnäolo. Pienellä lapsella ei vielä ole kykyä säilyttää kokemusta maailmasta ja omasta olemassaolostaan, vaan hän rakentaa pysyvyyden tunnetta yhdessä hoitavan aikuisen kanssa. Aikuisen vastatessa toistuvasti lapsen itkuun oikealla hoivalla, alkaa lapselle kuukausien kuluessa rakentua käsitys siitä, että hän on olemassa. Lastenpsykiatrian merkittävä oppi-isä, Donald Winnicott, on ilmaissut tämän asian kauniisti: ” Ei ole olemassa vauvaa sellaisenaan, on vain vauva ja hänen äitinsä”. Isä on tietysti vauvalle yhtä hyvä ja turvallinen hoitaja kuin äiti!

Jos lapsen tuttu hoitaja ”katoaa”, lapsen oma kokemus olemassaolostaan lakkaa. Kokemus on vauvalle hyvin ahdistava. Puhutaan ”annihilaatiokauhusta” eli hajoamisen tunteesta, jonka valtaan vauva tuolloin joutuu. Vastaavaa voivat aikuiset kokea joskus paniikkikohtauksessa tai muun vakavan, mielenterveyttä uhkaavan ahdistuksen vallassa.
 
Kun vauvaa hoitava aikuinen toistuvasti reagoi lapsen viesteihin suurin piirtein samalla tavalla, alkaa lapsi kerätä itselleen mielikuvia itsestään, vanhemmistaan, kodistaan. Näiden mielikuvien – ikään kuin ajatusten tai muistojen- varassa vauva jaksaa pikku hiljaa hetken odottaa rauhallisena tarpeensa tyydyttämistä.  Mielikuvien kerääminen ja säilyttämään oppiminen on hidasta.

Muutaman kuukauden ikäinen vauva kestää turvallisesti vanhempien muutaman tunnin poissaolon, jos häntä hoitaa vauvalle tuttu aikuinen vauvalle tutussa paikassa vauvalle tutulla tavalla. Vasta vuoden ikäinen lapsi kykenee säilyttämään vuorokauden ajan mielikuvansa vanhemmistaan.

Näin ollen yön erossa vanhemmistaan kestää tilanteesta riippuen noin kymmenen kuukauden – vuoden ikäinen vauva. Yksilöllisiä eroja on – kumpaankin suuntaan. Muistattehan aina arvioida tilannetta nimenomaan oman vauvanne näkökulmasta!

Jos olette erossa vauvasta, voitte lisätä hänen turvallisuuden tunnettaan monin tavoin. Kertokaa etukäteen vielä puhumattomallekin vauvalle aikovanne käydä poissa ja tulevanne takaisin. Kertokaa kuka vauvaa hoitaa. Lähtekää vauvan hereillä ollessa niin, että hän huomaa lähtönne. Antakaa vauvan tottua hoitavaan aikuiseen teidän läsnä ollessanne. Järjestäkää hoito mieluiten vauvan kotiin. Jos hoitopaikka on muualla, ottakaa mukaan vauvalle tärkeitä esineitä: oma peitto, unilelu, tutut ruuat ja muutama tuttu lelu. Varmistakaa, että hoitaja ymmärtää vauvan viestit ja noudattaa vauvalle tuttua päiväjärjestystä ja hoitotapoja. Kehottakaa hoitajaa puhumaan teistä poissaolonne ajan. Olkaa puhelimen päässä siltä varalta, että erossa olo on sittenkin vauvalle liikaa. Palatkaa heti kun voitte. Tullessanne huomioikaa heti vauvaa niin paljon ja kauan kuin hän tarvitsee - siihen voi mennä tunteja.

Vauvan reagointia erossa oloon on joskus vaikea tulkita. Voitte olla huoletta, kun vauvanne poissa ollessanne syö, kakkaa, nukkuu, leikkii, seurustelee ja itkee tavalliseen tapaansa. Muutos missä tahansa näissä voi olla vauvanne tapa kertoa, ettei hän kestänyt eroa. Tavallista vähäisempikin itkeminen on huolestuttava merkki! Kun vauvanne palatessanne joko ilahtuu tai pyrkii itkien syliinne, on ero todennäköisesti ollut hänelle turvallinen. Jos palatessanne vauva sen sijaan on kuin ei huomaisikaan teitä, hän osoittaa eron olleen liian pitkä tai olonsa olleen liian turvaton. Vauvanne mielikuva teistä – ja omasta olemassaolostaan - on ehtinyt kadota.

Valitettavasti monet aikuiset tulkitsevat vauvan välinpitämättömyyden tarkoittavan, ettei vauva ”huomannutkaan vanhempien olevan poissa”. Näistä surullisista väärinkäsityksistä syntynevät monet tarinat siitä, miten pieni vauva on ollut ongelmitta päiviäkin erossa vanhemmistaan.

 

Janna Rantala on lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja pienten lasten äiti. Hänellä on laaja työkokemus lasten ja perheiden ongelmista - vauvasta teini-ikäisiin. Hän on toiminut myös aikuispsykiatrina, neuvola- ja koululääkärinä sekä kouluttajana. Tällä hetkellä hän opiskelee perhepsykoterapeutiksi.

Linkit:

Kommentit

Lähettänyt käyttäjä sirius (ei varmistettu)

Taitaa olla vähän liioiteltua tuo juttu! On moni lapsi pakosta erossa äidistään/isästään montakin yötä peräkkäin ilman sen kummempia traumoja. Itsekin olen ollut erossa vanhemmistani heti syntymästäni lähtien yli seitsemän kuukauden ikään. Olin Joulumerkkikodissa äitini tuberkuloosin vuoksi. Ei varmastikaan sama hoitaja ollut joka yö/päivä taputtelemassa ja hoitamassa. Rutiinit varmaankin laitoksessa olivat koko ajan samat. Rauhallinen vauva kuulemma olin. Kunhan sain ruokaa niin selälläni makoilin ihan tyytyväisenä!

Kaikki vaivathan ne yritetään panna lapsuuden/äidin syyksi.Jos äiti/isä on väsähtänyt lapsensa yöhuutoon, on parempi, että lapsi on yön jossakin muualla. Saavatpahan vanhemmat levätä!Tässäkin asiassa on parasta käyttää maalaisjärkeä.

Lähettänyt käyttäjä jokainen on oll... (ei varmistettu)

Mites pienet keskoset jotka saattavat joutua viettämään usean kuukauden jopa liki vuoden jos paljon vaikeuksia keskolassa/sairaalassa, meneekö heiltä elämä heti lähtöönsä "pilalle", tuskinpa vain en ainakaan itse ole niin kokenut.

Lähettänyt käyttäjä kieruli (ei varmistettu)

On eri asia joutua aloittamaan elämänsä vaikeista lähtökohdista, kun olla vain hyväksymättä elämän muuttuvia realiteetteja vauvan tulon myötä. Jos on ihan PAKKO päästä ruotsin risteilylle kun vauva on parin kuukauden ikäinen, on se vain prioriteettien raakaa vääristymistä ja itselleen vaikean asian selittelemistä parhain päin, ettei tarvitse kohdata omaa välinpitämättömyyttään äitinä. Sitä paitsi omien traumojensa tunnistaminen on suurimmalle osalle ihmisistä liian rankkaa, joten asiaa ei käsitellä mitenkään ja silti elämä voi tuntua jopa onnelliselta. IHminen on MESTARI kieltämään sen, mitä ei voi kestää.

Mm. terapeutti Alice Miller, entinen psykoanalyytikko, nyttemin siitä irtisanoutunut lastenhoidon ammattilainen puhuu siitä, miten pienikin ero on AINA trauma alle puolivuotiaalle. Elämässä on kuitenkin tilanteita, joissa asioille EI VOI mitään ja vauva joutuu olemaan liikaa yksin/erilaisten hoitajien kanssa, ja siitä JÄÄ trauma. Trauman kanssa eläminen on kuitenkin suurimman osan ihmisistä kohtalo, ja omaa traumaansa kieltäen voi olla elossa, naida, tehdä töitä, harrastaa ja kokea itsensä onnelliseksi.

Lähettänyt käyttäjä kkkk (ei varmistettu)

"Näin ollen yön erossa vanhemmistaan kestää tilanteesta riippuen noin kymmenen kuukauden – vuoden ikäinen vauva."

Hmm.. Suomen lainsäädännön mukaan vanhempainraha loppuu 9 kk ikäisen vauvan äidiltä. Tämä tarkoittaa, että tuhansia 9 kk ikäisiä vauvoja päätyy päivähoitoon. Vanhemmilla on kahdeksan tunnin työpäivät, joten vauvat ovat helposti täydet yhdeksän tuntia hoidossa. Tästä ajasta lapsi nukkuu n. 3-4 tuntia.
Miten tämä poikkeaa tilanteesta, jossa lapsi viedään yö kylään illalla ja haetaan aamulla pois? Varsinkin kun yö kylässä ollessaan lapsi nukkuu 9-11 tuntia hoitoajastaan.

Tästä voisi päätellä, että normaali päivähoito on lapselle vaikeampi asia kuin satunnaiset yö kyläilyt...

Onko Rantala sitä mieltä, että yhdeksän kuukauden ikäisen lapsen paikka ei ole päivä hoidossa?

Lähettänyt käyttäjä singu (ei varmistettu)

No mites me 70-luvulla syntyneet, joiden äideillä oli äitiyslomaa vain 3 kuukautta ja sen jälkeen hoitoon? Olemmeko me ihan menetettyjä tapauksia? Onko jotain näyttöä siitä, että 70-luvulla syntyneillä ja erittäin varhain hoitoon menneillä olisi enemmän mielenterveyshäiriöitä kuin muilla? Olisi mielenkiintoista kuulla lastenpsykiatrin arvio tästä asiasta.

Ja ps. huutomerkkien yletön käyttö tekstissä heikentää sen luettavuutta ja vakavastiotettavuutta.

Lähettänyt käyttäjä tarknagraek (ei varmistettu)

Hienoa kun lääkäri ei kykene vastauksessaan tarjoamaan mitään muuta kuin omia mielipiteitään ja hypoteesejaan. Lääkärin tulisi tarjota tieteellisen todistusaineistoon perustuvia neuvoja, ei omia todentamattomia mielipiteitään vauvan mielenjuoksusta. Olet luottamusasemassa, ja kaiken lisäksi vielä erittäin vastuullisessa sellaisessa. Tuntuu että lastenpsykiatria on kautta maailman niin järjettömäksi venynyt lääketieteen villi länsi, että on vaikea löytää sellaista psykiatria, jonka oma subjektiivinen totuuskäsitys ei alentaisi neuvoja nettifoorumien tasolle.

Psykiatria on täynnä hypoteeseja, ja Rantala on itse vastuussa siitä, että ei levitä itselleen mieluisimpia mielipiteitä lääketieteellisenä neuvona.

Lähettänyt käyttäjä justiinjoo (ei varmistettu)

On tullut huomattua, että lasten varhaista yökyläilyä kannattavat ne vanhemmat jotka ovat itse kykenemättömiä antamaan lapselle hyvän lapsuuden. Myöskin vain hölmö vertaa äidin ryyppyreissun vuoksi yökyläilevää vauvaa keskosiin, joilla on kyse hengissä säilymisestä! En myöskään kamalasti hehkuttaisi näillä lastensuojelu-, itsemurha-, ja mielenterveystilastoilla. niin ja turha jauhaa mistään äidinrakkaudesta jos ei jaksa laittaa lapsen etua omansa edelle edes vuodeksi...

Lähettänyt käyttäjä Del (ei varmistettu)

Kuinka suurella otannalla tämä tutkimus on tehty ja koska?

Nimimerkille "justiinjoo": eiköhän sen lapsen hyvän lapsuuden lopputulemia voi tarkastella vasta elämän ehtoopuolella, ts. mihin kaikkeen lapsi on sen "huonon äidin" takia tai ansiosta kyennyt...

Vastavuoroisesti ns. hyvät äidit ovat saaneet Kylmäkoskella istuvia nuoria miehiä aikaan, että näihin kuviin ja tunnelmiin.

Lähettänyt käyttäjä Terhi (ei varmistettu)

kkkk – To, 2010-11-25 21:52

Olet erittäin oikeassa. 9kk vauvan paikka ei todellakaan ole päiväkodissa.

Tässä erittäin hyvä linkki, joka kannattaa myös katsoa ja kuunnella.
http://yle.fi/uutiset/professori_alle_2-vuotias_ei_kypsa_paivakotiin/5078468

Lähettänyt käyttäjä Mohis (ei varmistettu)

Yökyläilyt eivät välttämättä ole mitään vanhempien ryyppyreissuja varten vaan ihan senkin takia että vanhemmat saavat nukkua edes yhden yön kunnolla. Sekö tarkoittaa sitten sitä että on huono äiti tai isä kun vie lapsen yökylään vaikka mummolaan? Kyllähän silloin laitetaan lapsen etu omansa edelle kun mielummin viedään lapsi sellaiseen paikkaan hetkeksi jossa hoitaja ei ole väsynyt ja "hulluuden partaalla" esim. valvottavasta lapsesta, kuin että sinnitellään kotona ja yritetään pärjätä kun on lukenut tuollaisten besservissereiden kirjoituksia kuinka muutut huonoksi äidiksi jos teet niinkin kauhean teon että olet oman mielenterveytesi takia hetken erossa lapsesta!
Ja KYLLÄ jokainen äiti on jossain vaiheessa väsynyt, ei vain ne "huonot äidit"!

Lähettänyt käyttäjä Vänski (ei varmistettu)

Onko se oma aika aina ryyppäämistä? Jos äiti vie lapsen yökylään niin meneekö äiti automaattisesti ryyppäämään?

Lähettänyt käyttäjä Wonder why? (ei varmistettu)

Vaikka elinikäisiä traumoja ei lapselle jäisikään, miksi kukaan vanhempi haluaa aiheuttaa omalle lapselleen tuon "annihilaatiokauhun"? Kuulostaa aivan hirvittävältä että vanhempi on vastuussa lapsen paniikkikohtaukseen verrattavissa olevata tilasta. Miksi ihmeessä? Jotta äiti pääsee juhlimaan kun vähän väsyttää olla kotona.. Just joo missä äidin rakkaus??

JOS on vauvan kanssa väsynyt avun voi pyytää omaan kotiin. Mummo voi tulla käymään ja viedä vaikka vauvan vaunukävelylle sillävälin kun äiti nukkuu. Mummo voi myös jäädä yöksi ja auttaa illalla kun vauvaa itkettää.

Todella usein olen kuullut tilanteen kun vanhemmat ovat olleet liian aikaisin pois lapsen luolta ja lapsi käyttäytyy juuri noin niinkuin tekstissä kuvataan ja sitten vanhemmat vielä kuvittelevat että se on hyvä merkki??

Jännää että juuri ne vanhemmat jotka itsekkin jättävät lapset liian aikaisin hoitoon ovat kovasti sitä mieltä ettei siitä lapselle aiheudu mitään, wonder why?

Lähettänyt käyttäjä -76 (ei varmistettu)

Eihän me olla menetettyjä tapauksia. Mutta ei diagnosoidut mielenterveyden ongelmat kerro kaikkea... Minut laitettiin hoitoon kun olin 6kk ikäinen. Sekä lapsuudessa, nuoruudessa että nyt aikuisena olen ollut erittäin hyvin yksin pärjäävä ihan kaikessa, tarkemmin kun ajattelee niin varmaan liikaakin. Roikuin aivan umpisurkeassa suhteessa 10v, enkä vieläkään tiedä miksi. Ehkä liian varhaisesta hoitoon laittamisesta on jäänyt jonkin sortin hylkäämisen pelko, vaikka yksinoleminen ei sinänsä ole ikinä ollut mikään ongelma. Mistä näistä tietää. Enhän minä voi tietää mitä olisin, jos olisin saanut olla kotihoidossa vaikka vuoden pidempään. Ehkä olisin pystynyt rakentamaan helpommin normaaleja ihmissuhteita. Ehkä pyytäisin apua kun sitä tarvitsen, enkä yrittäisi selviytyä aina itse. Jos mulla olisi vauvana ollut turvallinen olo ja oma vanhempi hoitamassa tarpeeksi pitkään.