Helsinkiläinen elokuvateatteri Bristol avasi ovensa maaliskuussa 1961. Teatteri tuli pian tutuksi suurten hittielokuvien esityspaikkana, mutta 2000-luvun haasteisiin se ei enää kyennyt vastaamaan.
Lähes 50 vuotta Helsingin keskustassa Aikatalossa toiminut elokuvateatteri Bristol oli usean vuosikymmenen ajan oleellinen osa Helsingin elokuvakulttuuria.
Eliel Muoniovaaran suunnittelema elokuvateatteri Bristol vietti avajaisiaan 4.3.1961. Ensi-iltaelokuvana esitettiin Ben-Hur ja sali pullisteli väkeä.
Sittemmin Bristolissa on koettu monia merkittäviä ensi-iltoja ja katsottu lukuisia hittielokuvia Tappajahaista James Bondeihin.
Täällä pohjan tähden alla -elokuvan ensi-illassa vuonna 1965 nähtiin vieraana myös presidentti Urho Kekkonen.
1980-luvun tapaus oli Mollbergin ohjaus Tuntemattomasta sotilaasta. Bristolissa pidetyssä ensi-illassa haastateltiin ohjaajaa sekä näyttelijöitä.
Vuonna 1993 valkokankaalle marssivat hirmuliskot kun Jurassic Park rikkoi yleisöennätyksiä.
Multipleksit veivät katsojia
Teatterin houkuttelevuutta yritettiin kohottaa mittavan remontin avulla, joka valmistui elokuussa 1998. Uusitut istuimet, suurempi jalkatila, uusi projektori ja ilmastointi eivät kuitenkaan auttaneet pelastamaan teatteria katsojahävikiltä.
Uusien multipleksi-elokuvateattereiden tulon myötä kävijämäärät laskivat rajusti. Tennispalatsin ja Kinopalatsin valmistuttua katsojamäärät painuivat nopeasti 350 000:sta alle 100 000:een vuodessa.
Jäähyväisnäytöksessä Ben Hur
Kymmenen taloudellisesti vaikean vuoden jälkeen Bristol lopulta sulki ovensa.
Jäähyväisviikonloppuna joulukuussa 2010 teatterissa esitettiin viimeiset elokuvat, jotka olivat tutuksi tulleita klassikoita vuosien varrelta. Viimeisenä elokuvana nähtiin Bristolin ensimmäisenäkin elokuvana ollut Ben Hur.
Osa elokuvateatterin tarpeistosta päätyi Finnkino-ketjun Baltian teattereihin, osa museoitavaksi. Museoon luovutettiin ainakin teatterin erikoisuus, 70-millinen projektori ja vanhoja työvaatteita.
Helsingin elokuvateattereista ovensa sulkivat jo aiemmin Bio city ja Forum vuonna 2006.
Teksti: Yle Helsinki, Heidi Sommar