Vuonna 1986 elokuvalevitys keskittyi kun Suomen kolmen suurimman teatteriketjun Kinoston, Adams Filmin ja Kino Savoyn toiminta yhdistettiin. Elokuvamarkkinoiden hallitsijaksi nousi Finnkino Oy, mutta auttoiko kaupallisuuden lisääminen elokuva-alaa tai edes elokuvayleisöä?

Pienten elokuvateattereiden pimeydessä on kasvanut monta elokuvanharrastajien sukupolvea. Vielä 50-luvulla korttelielokuvateattereita löytyi Helsingistä vain kivenheittojen päässä toisistaan. Kortteliteatterit poikkesivat toisistaan tunnelmaltaan, kooltaan sekä elokuvatarjonnaltaan. Teatterit elävöittivät kaupunkikuvaa ja sodan jälkeisessä Helsingissä ne tarjosivat ihmisille ajanvietettä ja viihdettä.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Suomen elokuvamarkkinat olivat kriisissä. Levitys- ja esitysmarkkinoita hallinneet kolme suurta Kinosto Oy, Adams Films ja Kino Savoy ajautuivat entistä tiukempaan kilpailuun keskenään. Myös 80-luvulla yleistyneet videokasetit ahdistivat levittäjiä koko ajan ahtaammalle. Muutoksen merkit olivat ilmassa.

Vuonna 1986 Finnkino Oy aloitti ketjutoimintansa voimalla. Heti kättelyssä yhtiö osti Kinoston, Adamsin ja Savoyn käytännössä ulos pelistä. Finnkino hallitsikin alusta alkaen 80 prosenttia koko Suomen yleisöelokuvien levittämisestä ja esittämisestä. Yhtiön asemasta voitiin alusta alkaen puhua käytännössä monopolina.

Saneerauksen taustalla oli 80-luvulla vallinnut ylikapasiteetti, johon kieltämättä tarvittiin ratkaisu. Liian monissa näytöksissä oli liian paljon tyhjiä tuoleja ja levittäjien voitot olivat kutistuneet radikaalisti.

Fuusion jälkeen useita teattereita suljettiin. Nähtiin, ettei pelkkä yleisön houkutteleminen onnistuisi, vaan tärkeintä olisi keskittyä ohjelmiston kasvattamiseen. Tätä lähdettiin rakentamaan lähinnä niillä elokuvilla, jotka olivat menestyneet ulkomailla. Täydellistä yksipuolistamista kuitenkin pyrittiin välttämään, koska sen koettiin johtavan koko alan tuhoon.

90-luvun alussa elokuvateatterien tilanne ei ollut toimenpiteistä huolimatta parantunut. Television lisääntynyt elokuvatarjonta oli muuttanut tilanteen entistä tukalammaksi. Esiin nousi huoli niin sanottujen parempien elokuvien katoamisesta suomalaisten ulottuvilta.

Ylen dokumentissa Isot, pienet ja laatu päiviteltiin Suomen elokuvasäätiön tukitoimia niin sanottujen roskaelokuvien parissa. Dokumentissa myös haikaillaan jo kadonneiden pikkuteattereiden perään ja haastatellaan Elokuva-arkiston teatterin kävijöitä melko — noh, subjektiivisesta näkökulmasta. Entiseen ei kuitenkaan ollut paluuta. Raha ja sen ansaitseminen oli syrjäyttänyt taide- ja kulttuuripääoman elokuvamarkkinoilla.

Vain neljä vuotta elokuvateatterimonopolin synnyn jälkeen havahduttiin tilanteeseen, jossa elokuvatarjonta oli puristunut niin ohjelmistojen kuin teattereidenkin osalta täysin samanlaiseksi. Jopa yksipuoliseksi.

Teksti: Ville Matilainen