Kolumni: Ei teatterin katsomossa tarvitse oppia

Useat kaupungit kustantavat koululaisille teatteriesityksiä. Kolumnistimme Tommi Kinnunen kysyy hämmentyneenä, miksi niiden pitää tarjota nuorille sellaisia ahdistavia esityksiä, joilla on hyvin vähän yhtymäkohtia nuorten elämään, ja jotka antavat ymmärtää, että nuorten elämä on erityisen vaikeaa.

kolumnit
Tommi Kinnunen
Tommi KinnunenKalle Mäkelä / Yle

Selaan hyppytunnilla työsähköpostiini tulleita kiertueteatteriesitteitä. Yritän löytää kasiluokkalaisilleni sopivaa esitystä, sillä Turun kaupunki kustantaa jokaiselle mahdollisuuden tutustua teatteriin.

Avaan viestejä, luen esittelyitä. ”Koskettava näytelmä valinnoista ja vaikeudesta kohdata itsensä.” ”Näyttelijän omakohtaisiin kouluvuosien kokemuksiin perustuva esitys.”

En tahdo yhtäkään näistä. Deletoin viestejä, avaan uusia.

“Musikaali siitä, kuinka helppo vaihtoehto maksaakin eniten. Koko elämän.”

Kuvauksista vyöryy ylleni ahdistus ja elämisen vaikeus.

”Kaveripiiristä ja ympäristöstä tulevat odotukset luovat paineita menestyä.” ”Puhutteleva monologi huumeista, valinnoista ja rakkauden voimasta.” ”Esitys identiteetin etsinnästä, vääristä valinnoista ja yksinjäämisen pelosta.”

Moni monologinäytelmä tuntuu ammentavan esiintyjänsä takavuosien kipeistä koulumuistoista. Niissä jäädään muista erilleen, tehdään vääriä valintoja, kiusataan porukalla sitä erilaista ja heikkoa.

”Esitys antaa pohjan keskusteluille etiikasta, moraalista ja maailmankatsomuksesta.” Poika haluaisi ystävän, jonka kanssa voisi supsuttaa salaisuuksia.

Olen hämmentynyt kuvastosta, joka hallitsee nuorille suunnattuja näytelmiä

Avaan viesteihin linkitettyjä klippejä ja katson netistä videoita tarjonnasta. Olen hämmentynyt siitä kuvastosta, joka hallitsee nuorille suunnattuja näytelmiä. Pelkistetyissä esityksissä mustiin pukeutunut näyttelijä seisoo keskellä tyhjää tilaa ja kertoo, kuinka isku tappaa, sanat lyövät ja joka hetkessä asuu pieni päätös, joka täytyy oppia tekemään oikein.

En löydä esityksistä yhtymäkohtaa niihin yläkoululaisiin, joita itse opetan. He kun ovat harkitsevia, positiivisia ja älykkäitä. He nauravat ja tekevät älykkäitä kysymyksiä, osaavat ajatella asioita muidenkin kantilta.

Se latistaa koko nuoruuden enkelielisamaiseksi kiusaamishelvetiksi

Esimerkkien perusteella koululaisnäytännöt pohjautuvat enemmän tai vähemmän kuvitteelliseen käsitykseen siitä, millaista teini-ikä on. Se latistaa koko nuoruuden enkelielisamaiseksi kiusaamishelvetiksi, poimii vaihtoehdoista vain ne dramaattisimmat ja verisimmät. En osaa sanoa, kumpaa varten ne on tehty, oppilaiden opastamiseksi vai tekijän itsensä terapoimiseksi

Molemmat vaihtoehdot ovat mielestäni huonoja. Ehkä on katharttista palata esiintymään peruskouluun ja näytellä nuoruus sellaiseksi, kuin sen olisi pitänyt mennä. On kuitenkin alistavaa aikuisen saapua kouluun kertomaan teineille, millaista heidän elämänsä on. Selittää, nuorille, että heidän elämänsä on pääsääntöisesti vaikeaa. Ei se ole.

Ikään kuin näissä esityksissä taide olisi alistettu valistukselle. En kaihda esitellä teineilleni hankalia aiheita tai synkkiä ihmiskohtaloita, mutta kasvatuksellisuuden sijaan tahtoisin tarjota heille taidetta. Esitys, joka jo lähtökohtaisesti on paketoitu valmiin sanoman tai opetuksen ympärille, on laimea.

Liian helposti se antaa kuvan elämästä, jossa kaikki on selvää ja yksinkertaisesti ratkaistavissa. Että on olemassa pääteema sekä muutama sen alla, ja oikeilla valinnoilla kaikki sujuu. Että on olemassa yksi, oikea tapa elää.

Tällaisten tilalta haluaisin antaa parituntisen, jossa olisi paitsi katsottavaa ja kuunneltavaa, myös sisältö, joka herättäisi kysymyksiä sen sijaan että antaisi valmiita, ennaltapureskeltuja vastauksia.

Eikö itse taide saisi olla itseisarvo?

Olisiko mahdollista tehdä esitys, joka ei perustu siihen ajatukseen, että kaiken koulussa tapahtuvan pitää opettaa ja kasvattaa? Eikö itse taide saisi olla itseisarvo? Eräs oppilaani luonnehti hyvän kirjan tuntomerkeiksi sitä, että sen jälkeen haluaa olla hetken yksin hiljaa pimeässä ja miettiä, mitä juuri äsken tuli koettua. Kuinka hienoa olisi nuoren kokea samanlainen tunne teatterissa.

Kaikki kunnia tyhjän tilan esityksille, mutta joskus myös tahtoisin näyttää nuorille, mitä kaikkia elementtejä teatterissa on näyttelijöiden ja tekstin lisäksi.

Kerran eräs seiskaluokkalaiseni oli häkeltynyt käydessään eka kertaa teatterissa. Hänestä kaikkein hienointa oli se, että näyttämön lattia pyöri. Ilmeisesti teatterin illuusiot jäivät pohdituttamaan, sillä nyttemmin hän on valmistunut teatteritieteen maisteriksi.

Sitä tarjotaan mitä tilataan. Ehkä apurahahanat avautuvat helpommin, kun lupaa tehdä rankkaa ja koskettavaa kertomusta alkoholin vaaroista. Ehkä opettajat helpommin valitsevat katsottavaksi helppoisen moraliteetin. Siksi pitäisi muistaa, että teatterin taian kautta katsoja voi uppoutua upeisiin maailmoihin. Saattaa olla, ettei yläkoulun oppilaalla ole vielä sanoja monimerkityksisen esityksen purkamiseksi, mutta tuntemattomia asioita nähdessään hän voi silti tuntea olevansa ison asian äärellä.

Eikö sekin ole ymmärtämistä, jopa tietoa, jos jokin kolisee, tuntuu jossakin? Se on yhteyttä ihmisten ja todellisuuksien välillä. Se on oikeaa oppimista.

Tommi Kinnunen

Tommi Kinnunen on Kuusamossa syntynyt kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä tämän vuoden Finlandiapalkintoehdokas. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää. Hänen kanssaan tällä kolumnipaikalla vuorottelevat Antti Heikkinen, Selma Vilhunen ja Meeri Koutaniemi.