Kaikkosen mukaan Hihapuukko oli vaatimaton underground-lehti, jonka asemasta tuli ylimitoitettu. Kaikkonen joutui oikeuteen, koska hänen väitettiin rikkoneen vuonna 1922 annettua lakia epäsiveellisten julkaisujen levittämisen estämisestä.
Kyseessä oli niinsanottu pornonumero, jonka painosmäärä oli viitisensataa, muistelee Kaikkonen. Numerossa oli käännöksiä Markiisi de Saden makuuhuonefilosofiasta ja Walterin teoksesta My Secret Life.
- Molempia teoksia sai kirjakaupasta alkukielisinä kenenkään estämättä. Ja pian ilmestyi vieläpä Gummeruksen Erotica-sarja, jossa oli paljon pahempaa tekstiä, kuten Apollinairen Hirveä Hospodar.
Kulttuuri suurennuslasin alla
- WSOY:n entinen pääjohtaja Hannu Tarmio summasi 1980-luvun lopulla, että kyseessä oli Suomen viimeinen eroottisaiheinen oikeudenkäynti ja ymmärtääkseni myös kirjallinen. Eihän sen jälkeen tällaisista asioista ole käyty oikeutta.
Kaikkonen sanoo, että nykyään saa julkaista melkein mitä tahansa. - Mutta toisaalta niin silloinkin sai. Käännöksillä me kokeilimme rajoja. Kaupallisella puolella sai julkisesti myydä pornolehtiä, eikä kukaan koskaan kannellut.
Hihapuukon yksittäisestä numerosta käyty oikeudenkäynti kiinnosti niin kansaa kuin tiedotusvälineitä. Koko prosessin syy lienee ollut poliittinen, epäilee Kaikkonen.
- Vasemmistolainen nuorisoporukka haluttiin aisoihin. No sillä tavallahan aisoihin ei saatu. Porukka pikemminkin kasvoi, Eino Kaikkonen sanoo.
Oikeuden tuomio oli vapauttava.