Vuonna 1999 korkein oikeus antoi päätöksensä niin sanotussa Tulihta-jutussa, jossa kuusamolaisia silmäätekeviä kunnanjohtajaa myöten oli tuomiolla. Jutussa oli kysymys määräalan kaupasta, jossa kauppahintaa oli sovittu palautettavaksi ostajalle, jos rakennusoikeus jäisi sovitun kerrosneliömetrimäärän alle.
Ostajapuolella esiintyivät paikallisen pankin ohella pienen paikkakunnan hyvin toimeentulevat kansalaiset, jotka asemaansa hyväksikäyttäen ryhtyivät omaksi edukseen suhmuroimaan rakennusoikeutta alaspäin seurauksin, että pankinjohtaja sai poistua paikkakunnalta ja kunnanjohtaja, kaavoitusinsinööri ja nimismies pantiin viralta. Heillä oli jutussa kaksoisrooli: he olivat paitsi kiinteistökaupassa ostajina, myös virkojensa puolesta asemassa, jossa pystyivät vaikuttamaan kaavan sisältöön.
Tällaisia juttuja ei ole helppo nostaa. Pienillä paikkakunnilla niin juristit, apteekkarit, insinöörit, opettajat, lääkärit kuin toimitusjohtajatkin ovat usein verkottuneet samoihin paikallisiin paistinkääntäjiin ja naisten ja miesten hyväntekeväisyysompeluseuroihin.
Pienillä kunnilla ja lähidemokratialla on omat etunsa, mutta on sillä omat haittansakin. Tulihta-juttukaan ei koskaan olisi päätynyt tuomioistuimeen, ellei paikkakunnalla olisi sattunut olemaan nyt jo edesmennyttä asianaja Antti Pakomaa, joka ei pelännyt ottaa hoidettavakseen tällaista juttua. Hän näki paljon vaivaa saadakseen jutun ensin rikostutkintaan ja sen jälkeen syytteeseen.
Suomi on harvaanasuttu, pienten yhteisöjen maa, jossa väkeä ei näytä riittävän joka pallille. Niinpä toisten on istuttava kahdella tai vieläkin useammalla. Tässä suhteessa Helsinki ei näytä olevan Kuusamon kirkonkylää kummempi.
Kun Finnairin toimitusjohtajan Mika Vehviläisen asuntokauppoja ryhdyttiin viime kuussa selvittämään samalla koko kansalle selvisi, että Vehviläinen istuu myös eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen hallintoneuvostossa, josta hän nyttemmin on sitten ilmoittanut eroavansa, ja Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailas puolestaan on Finnairin hallituksen puheenjohtaja.
Mutta valvotaanhan sentään valtion yhtiöitäkin. Niinpä ylijohtaja Pekka Timonen puolestaan istuu paitsi valtion omistajanohjausyksikössään myös Finnairin hallituksen jäsenenä ja nauttii yli kolmenkymmennentuhannen euron vuosikorvausta. Valvoa voi varmaan monella tavalla. Ilmeisesti kuitenkaan paras ja ainoa tapa ei ole istuutua valvottavan syliin.
Miten sitten Vehviläisen asuntokauppaan on reagoitu eli siihen, että Ilmarinen osti vuosi sitten 1,8 miljoonalla eurolla Vehviläisen asunnon, joka ei ollut mennyt kaupaksi. Reagointi on ollut kuin vuoden 2001 hiihdon maailmanmestaruuskisoissa Suomen kärähdettyä dopingista. Totuutta on kerrottu viipaleittain sitä mukaa, kun on ollut pakko tunnustaa esiin tulleita tosiasioita.
Valtionyhtiöiden omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala ilmoitti aluksi ykskantaan asioiden sujuneen hyvän hallintotavan ja lakien mukaisesti ja Finnairin johdolla olevan omistajan tuen. Sitä hän ei tarkemmin kertonut, mitä hän hyvällä hallintotavalla tarkoittaa, sillä hyvä hallintotapa ei ole pelkästään fraasi, vaan sillä on myös sisältö, eikä se pelkästään täyty sillä, että kukin päätöksentekijä vuorollaan jäävää itsensä ja siirtyy käytävän puolelle siksi aikaa, kun hänen eduistaan päätetään.
Eduskunnan entisellä oikeusasiamiehellä Jacob Södermanilla on ilmeisesti Hautalaa paremmat tiedot korruptiosta, kun hän piti tapausta sellaisena katsoen kaupan saattavan olla myös hyvän hallintotavan vastaista tai pahimmassa tapauksessa jopa lainvastaista.
Mitä sitten on korruptio, josta Hautala ei puhunut mitään. Korruptiolla tarkoitetetaan yleensä valta-aseman väärinkäyttöä yksityisen edun tavoittelemiseksi. Poliittisella korruptiolla puolestaan tarkoitetaan eliitin epäeettistä toimintaa, jolla valtaa pitävät poliitikot, virkamiehet ja muut yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa olevat henkilöt pyrkivät saamaan etuja. Näiden etujen ei välttämättä tarvitse tulla heille itselleen, vaan ne voivat tulla myös heidän taustayhteisöilleen.
Rakenteellinen korruptio on pesiytynyt yhteiskunnan rakenteisiin silloin, kun virallisesti yhteiskunnassa julistetaan korruption vastaisia arvopäämääriä, mutta niitä ei toteuteta todellisuudessa.
Hyvä veli -verkostojen toiminta perustuu keskinäiseen kiitollisuuteen ja ystäville tehtyihin palveluksiin. Se on eliitin toimintaa. Hyvä veli -verkostojen olemassaololla on selitetty osaltaan suoran lahjonnan vähäisyyttä Suomessa. Verkostojen kautta asiat hoituvat useimmiten täysin laillisesti ja jos hämärän alueilla liikutaan suljetussa piirissa teot eivät juuri tule ilmi.
Suurin korruption ja poliittisten väärinkäytösten riski liittyy Suomessa kaavoitukseen, rakentamiseen ja asuntotuotantojärjestelmään. Medialla on ollut ratkaiseva rooli väärinkäytösten paljastamisessa. Mutta eihän korruption paljastaminen voi olla pelkästään muutaman tutkivan journalistin varasssa. Onhan meillä sentään maassa laillisuusvalvojina oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies.
Heistä vain ei ole vuosikymmeniin paljon korruptiokysymysten yhteydessä kuulunut. Viimeisin taitaa olla oikeuskansleri Jaakko Jonkan antama päätös Matti Vanhasen esteellisyydesta RAY:n tukia myönnettäessä. Jonkka siirsi päätöksen esitutkinnan suorittamisesta eduskunnan perustuslakivaliokunnalle katsoen, ettei hänellä ollut valtuuksia esitutkinnan aloittamiselle.
Näin voimaton oikeuskansleri ei käytännössä kuitenkaan ole, vaan jos toimivaltaepäselvyyksiä esiintyy, hän voi tehdä ehdotuksia lainsäädännön ja määräysten kehittämiseksi ja muuttamiseksi, ja ohjeistaa laillisuusvalvonnan piiriin kuuluvia henkilöitä.
Olkaamme kuitenkin iloisia siitä, Suomi on kaikesta huolimatta yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Tuskin se kuitenkaan johtuu suomalaisista lainvalvojista tai poliitikoista, vaan siitä yksikertaisesta syystä, että suurin osa työntekijöistä Suomessa tekee työnsä kunnolla, usein pienellä palkalla ja ilman sen kummempia asuntoetuja, bonuksia tai optioita.