Viljakkalan koulun kotitalousluokassa tuoksuu vastakeitetty kahvi ja tuore pulla. Pöydän ääressä istuu joukko koululaisten äitejä.
Vanhempainyhdistyksen kokous on alkamassa.
– Asialista meni uusiksi. Poliisi on tavoittanut viestien lähettäjän. Oman koulun kahdeksannen luokan oppilas on kyseessä, tiivistää vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja Sanna Kankarisalo-Kaasalainen uutisen, jonka kaikki läsnäolevat jo tietävät.
Kymmenen kuukautta koulun opettajia ja rehtoria tappamisella uhkaillut tekijä on viimein löytynyt omasta yhteisöstä.
Uutista on puitu koko päivä, mutta mietittävää riittää. Jaetaan menneiden kuukausien käänteitä, puretaan ahdistavia kokemuksia.
Päällimmäinen tunne on helpotus.
– Samalla jotenkin tyhjä, hämmentynyt ja surullinenkin olo, sanoo Sari Lapikisto.
– Olisi ollut helpompi käsitellä tätä, jos tekijä olisi ollut oman yhteisön ulkopuolelta, joku muu kuin oman pojan luokkatoveri, miettii Suvi Mäkelä.
Suru ei kadonnut, vain kohde muuttui.
– Paha olo tuntuu edelleen. Omat lapset ovat nyt turvassa, mutta ei tunnu ollenkaan hyvältä ajatella, että tekijä oli lapsi ja vielä saman koulun oppilas, toteaa Sari Lapikisto.
Lapikiston omat alakoulua käyvät pojat eivät ole suostuneet nukkumaan ilman valoja sen jälkeen, kun uhkailu alkoi. Vanhempien makuuhuone tuntuu heistä usein omaa huonetta turvallisemmalta.
– Tavattoman raskasta aikaa tämä on ollut meille kaikille. Lasten turvallisuuden tunne on järkkynyt pahasti.
"Täällä puhuttiin jo talikoista ja pesäpallomailoista"
Vanhempainyhdistyksen aktiivit ovat tyytyväisiä, sillä toipuminen voi vihdoin alkaa.
Turvallisuudentunne ei palaudu silti hetkessä.
– Sen kanssa riittää tekemistä, mutta voimme sentään aloittaa. Kun on tieto tekijästä, ei tarvitse enää kytätä kaikkia naapureita ja heidän lapsiaan. Epäillä jokaista vastaantulijaa, pohtii Suvi Mäkelä.
Työtä riittää myös vihan rajoittamisessa.
Epätietoisuuden kuukausina viha tarttui ja kulki kiivaasti kahteen suuntaan. Vihaa viljelivät paitsi joukkosurmalla uhannut viestittelijä, myös vihaviestien keskellä sinnitelleet viljakkalalaiset.
– Täällä puhuttiin jo talikoista ja pesäpallomailoista. Osa isistä purki vihaansa suunnittelemalla sitä, mitä tekijälle tapahtuu, kun hänet lopulta tavoitetaan, Mäkelä muistelee.
– Mutta nyt tilanne on tämä, eihän lasta voi vihata.
Tekemistä teini-ikäisille
Keskustelu kahvipöydässä kiertyy tekijäksi epäillyn pojan tulevaisuuteen. Hän tuskin palaa enää entiseen kouluun.
– Teot ovat vakavia. Ne jättivät niin syvät haavat, ettei tekijä enää sopeutuisi samaan kouluyhteisöön niiden tovereiden kanssa, joita uhkaili näin karkein konstein ja äärimmäisillä asioilla, sanoo yksi äideistä.
– Toivottavasti häneltä ei vaadita järjettömiä vahingonkorvauksia, että olisi edes jonkinlainen mahdollista aloittaa alusta. Käydä töissä ja perustaa perhe. Eivät nuoruuden hölmöydet saa pilata koko elämää. Rangaistus on tietysti tultava, jatkaa Mirve Mäkelä.
Tukea ja armollisuutta
Koulun vanhempainyhdistys haluaa välittää tukensa syyllikseksi epäillyn pojan vanhemmille.
– Lynkkaysmielialan sijaan vanhempainyhdistys toivoo pojan vanhemmille ymmärrystä.
– Ei nykyisin voi enää laittaa tällaista kokonaan vanhempien syyksi. He eivät vain tunteneet lastaan, tienneet mitä hän puuhasi, sanoo Eija Frigård.
Mirve Mäkelän mielestä kuka tahansa huoneessa istuvista vanhemmista voisi joutua samaan tilanteeseen.
– Eihän näistä teinien tekemisistä tosiaankaan aina tiedä. Omakin poikani on kahdeksannella luokalla, enkä tiedä, mitä kaikkea hän tekee tietokoneellaan. Nykyajan lapset ovat niin taitavia koneiden kanssa.
– Armollisuutta tässä tarvitaan. Täytyy antaa perheelle mahdollisuus toipua, Soile Kestilä pohtii.
Yhteisönä eteenpäin
Äidit ovat yksituumaisia lääkkeestä, jolla Viljakkala voi toipua hirvittävistä kuukausista ja perusturvallisuutta järkyttäneistä kokemuksista.
Yhteisöllisyydessä on Viljakkalan mahdollisuus.
– Kunpa voisimme rakentaa niin turvallisen kyläyhteisön, ettei kenenkään tarvitsisi pyrkiä esiin tällaisilla hirmuteoilla. Ei olisi kiusaamista eikä ulkopuolelle jättämistä, tiivistää Soile Kestilä vanhempainyhdistyksen ydinsanoman.
Teksti: Tuula Malin.