Viiden tähden mutsi näyttää, mitä eriarvoisuus on arjessa
Pääministeri Juha Sipilä on päättänyt perustaa työryhmän, jonka tarkoituksena on eriarvoistumisen pysäyttäminen. Epäilemättä työryhmään kutsutaan monta asiantuntijaa, joilla on paljon tietoa tuloeroista, kannustinloukuista ja lastensuojelun resursseista.
Tampereen Tesoman lähiössä asuvaa Johannaa (29), viidenlapsen mutsia, tuskin pyydetään mukaan eikä hänellä olisi aikaakaan istua työryhmissä, koska arjen pyörittäminen vie kaiken energian. Mutta Johannan tarinaan työryhmän jäsenten kannattaisi tutustua etukäteen, jotta kävisi ihan varmasti selväksi, miten monitahoisesta ongelmavyyhdistä eriarvoisuudessa on kyse.
Johannalla on viisi lasta, joilla on kaksi isää. Isillä on omat ongelmansa eivätkä he ole perheen arjessa mukana. Johanna on itse hakeutunut lastensuojelun asiakkaaksi saadakseen apua poikansa kasvatusongelmiin mutta omien sanojensa mukaan heidät ”erotettiin” lastensuojelusta, koska heitä ei pidetty riittävän moniongelmaisena perheenä. Resurssit eivät riitä, sillä tässä yksinhuoltajaperheessä ei ole päihdeongelmia ja perheessä on äiti, joka huolehtii lastensa perustarpeista.
Silti Johannan lasten lähtökohdat ovat kaukana keskiluokan lasten lähtökohdista.
Vanhemman koulutausta
Johannan nuoruus kului jossain muualla kuin koulun penkillä. Hän sai ehdot sekä englannista että liikunnasta. Hän ei edes muista, mikä oli peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo. Alkoiko se vitosella? Saiko hän koskaan edes päästötodistusta? Tuliko se lopulta postissa?
Koulunkäynnin ongelmat alkoivat jo ala-asteella. Johannalla oli lukihäiriö ja keskittymishäiriöitä. Hän ei oppinut englantia eikä matikkaa mutta hän oppi, että hän on huono eikä koulu ole häntä varten. Koulunkäynti muuttui lintsaamiseksi, koska ei ole kivaa olla ikuinen epäonnistuja.
Johanna haaveilee nyt löytävänsä töitä. Unelmat eivät ole suuret. Hän uneksii pääsevänsä rakennussiivoojaksi. Tuntipalkka on parhaimmillaan n.10 euroa. Kouluun hän ei suostu enää menemään.
Lasten itsetunto
Johanna ei koskaan kehu itseään, eikä kovin usein lapsiaankaan. Kehuminen ei ole kuulunut siihen kulttuuriin, jossa hän on kasvanut. Tesomajärven koululla toimivat Icehearts-järjestön kasvattajat Riku Kauppinen ja Eetu Karhulahti ovat huomanneet saman piirteen lähiön ala-asteikäisissä pojissa. Huono itsetunto näkyy jo eskarissa.
Nyt Johannalla on viisi lasta, joita hänen pitäisi auttaa koulunkäynnissä: kuulustella enkun sanoja, opastaa esseen kirjoittamisessa, jeesata matikassa ja valaa lapsiinsa uskoa, että koulunkäynti kannattaa. Jotta tämän unelman tavoittaisi, pitäisi Johannan, entisen koululintsarin, toimia lastensa apuopettajana, niin kuin suuri osa hyvin koulutetuista, keskiluokkaisista vanhemmistakin tekee. Ilman kouluavustajia opettajakaan ei siihen ehdi.
Iceheartsin Riku ja Eetu ovat huomanneet omassa työssään, ettei monella 8-vuotiaalla tesomalaispojalla ole yhtään tulevaisuuden unelmaa. Osalla pojista on jo vahvana se ajatus, että töihin ei edes tarvitse aikuisena mennä, voi vain olla ja se riittää. Koulunkäynnistä ei uskota olevan elämässä mitään hyötyä.
Lapsuuden traumat
Johanna ei muista lapsuudestaan juuri mitään. Asiantuntijat ovat joskus sanoneet hänelle, että ihminen ei muista asioita, jotka ovat liian kipeitä muistettavaksi. Vanhempien avioero oli hänen lapsuutensa suurin trauma. Isä oli mahtava isä, paras isä maailmassa. Harmi vain, että hän oli alkoholisti. Johanna näki lapsena sellaista perhe-elämää, joka ei ollut ihan paras mahdollinen parisuhde-elämän valistusvideo. Se on heijastunut hänen omaan elämäänsä.
Isien poissaolo näkyy jo ala-asteella. Rikun ja Eetun työssä se näkyy paitsi lasten levottomuutena myös monenlaisena rajojen puutteena. Pojat puhuvat poissaolevista isistään usein negatiivisesti monien petettyjen lupausten vuoksi. Mutta monelle poissaoleva isä on myös idoli, oli hän sitten vaikka alkoholisti tai huumeidenkäyttäjä.
Isän kaipuu leijuu raskaana ilmassa Iceheartsin treeneissä hienhajun ja hattutemppujen seassa. ”Tosi usealla pojalla on pelko, että hänestä ei välitetä. Pelko yksinjäämisestä ja siitä, että aina joku lähtee pois siitä viereltä tai kotoa.”
Perheiden kokoonpanot vaihtuvat, opettajat vaihtuvat, sosiaaliviranomaiset vaihtuvat, asuinalueet vaihtuvat. Siksi Iceheartsin kasvattajat sitoutuvat kulkemaan poikiensa rinnalla 12 vuotta, eskarista peruskoulun loppuun, jotta elämässä olisi edes jotain pysyvää
Itkukohtauksia ja masennuslääkkeitä
Monilla vanhemmilla on lähiöissäkin mielenterveysongelmia.
Johanna saa itkukohtauksia ja ajoittain häntä ahdistaa mennä ihmisten ilmoille tai edes lähikauppaan. Kun hän on kertonut oireistaan lääkärille, hänelle on kirjoitettu sen enempää asiaa tutkimatta masennuslääkeresepti. Koska lääkkeistä ei ole ollut apua, Johanna on kaikessa hiljaisuudessa lopettanut niiden syönnin. Seuraavalla lääkärikerralla sama kuvio on toistunut uudelleen.
Terveyskeskuksen ajanvarauksessa onkin usein ruuhkaa, kun samat potilaat käyvät samoja dialogeja lääkärin kanssa vuodesta toiseen. Laastarit eivät tukahduta suurempia verenvuotoja.
Diagnoosi on monen lähiövanhemman unelma, jos heidän lapsillaan on käytösongelmia ja keskittymishäiriöitä. Ilman diagnoosia terveydenhuollon ovet eivät aukea terveyskeskusta pidemmälle.
Kunhan ongelmat vain eivät ole itse aiheutettuja.
Tukiverkot
Johannan lapsilla ei ole harrastuksia, koska äidillä ei ole mahdollisuutta kuljettaa heitä treeneihin eikä varaa kalliisiin seuramaksuihin. Johanna ei halua hakea toimeentulotukea, koska aikoinaan, kun hän sitä haki vakavasti sairaan lapsensa kalliisiin lääkemenoihin, tukea ei myönnetty. Ylpeyshän ei ole vain keskiluokan oikeus.
Johannalla, kuten ei monilla muillakaan lähiövanhemmilla, ole tietoa siitä, mistä apua ja palveluita saa. Hän ei tiedä, että Tampereen kaupungilla on paljon ilmaista harrastustoimintaa lapsille. Kun järjestimme Pelastakaa lapset ry:n kautta Johannan kaksostytöille sporttikummin, oli yllätys, että Johanna ei ollut koskaan edes kuullut kyseisestä järjestöstä. Tiedon ja palvelujen hakeminen verkosta oli hänelle vaikeaa. Jos palvelut siirtyisivät kokonaan verkkoon, Johanna putoaisi palveluverkosta.
Johannalla ei ole lähellä myöskään omaisten verkostoa, joka auttaisi hädän tullen. Kun vakavasti sairas kuopus, Mei-vauva, joutui leikkaukseen ja jäi vajaaksi viikoksi sairaalaan, Johanna vei aamulla ensin Rambon eskariin, laittoi muut lapset kouluun ja lähti sen jälkeen itse päiväksi sairaalaan Mein luokse. Iltapäivällä hän kävi poimimassa koko katraan koulusta ja tarhasta kyytiin ja palasi taas takaisin sairaalaan. Äiti ja hänen neljä muuta lastaan istuivat pikkusiskon vuoteen äärellä TAYS:n lastenosastolla nukkumaanmenoaikaan asti.
Avun pyytäminen ja sen vastaanottaminen ei ole Johannalle helppoa. Kasvatusongelmissa monia ratkaisuja olisi olemassa mutta niiden toteuttaminen käytännössä on vaativa tehtävä.
Icehearts
Suomi on täynnä hienoja, ongelmien ennalta ehkäisyyn pyrkiviä kansalaisjärjestöjä. Mutta ei auta, jos niitä on: ne pitäisi myös löytää sieltä, missä jeesausta tarvitsevat ihmiset ovat. Parhaiten se onnistuisi käymällä kotiovella asti.
Tesoman pojilla on käynyt tuuri. Tesomajärven koululla toimii Icehearts, Ville ja Ilkka Turkan aikoinaan perustama järjestö, jonka tarkoituksena on puuttua lasten ongelmiin jo silloin, kun niihin on vielä mahdollista puuttua. Icehearts etsii pojat hoiviinsa suoraan päiväkodista, jossa lasten tulevat ongelmat ovat jo varhain näkyvissä. Varhaisen puuttumisen tärkeyttä korostetaan monissa hankkeissa ja työryhmissä mutta käytännössä ongelmiin puututaan vasta silloin, kun niihin on enää hyvin vaikea puuttua. Miksi ennaltaehkäisy ei onnistu?
Riku ja Eetu, Tesoman Iceheartsin kasvattajat, ovat MansePP:n pesäpalloilijoita, jotka ovat työsopimuksessaan sitoutuneet kulkemaan levottomien poikiensa rinnalla koko heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, peräti 12 vuotta. He opettavat pojille urheilun varjolla taitoa toimia ryhmissä ja kykyä sietää sekä voittoja että tappioita. He auttavat läksyissä, tekevät yhteistyötä vanhempien kanssa, osallistuvat tarvittaessa lastensuojelun palavereihin. Ennen muuta he ovat pojille se miehen malli, josta on puute. Ennen muuta he ovat ihmisiä, joiden puoleen luottamuksensa aikuisiin menettäneet lapset ja heidän perheensä voivat kääntyä arkena ja sunnuntaina.
” 12 vuotta on tarpeeksi pitkä aika että ehtii vaikuttamaan lasten tulevaisuuteen. Nykyisinhän tarjotaan paljon vuoden tai kahden kestäviä projekteja mutta sitten se loppuu ja pudotaan taas tyhjän päälle. Koulussa vaihtuu opettajat, sosiaalitoimistossa vaihtuu viranomaiset. Mutta tässä me mennään eskarista täysikäisyyteen asti. Pojilla on jotain pysyvää, joku elämässä, joka ei lähde pois. ”
He eivät ole viranomaisia vaan omaisia viran puolesta. Ainoa ongelma on, että heitä on Tesomalla vain kaksi.