Making A Murderer ja Jinx - dokumentaariset rikossarjat kyseenalaistavat oikeusjärjestelmän USA:ssa

Dokumentaariset rikossarjat ovat olleet hitti Netflixissä ja HBO:ssa. Making A Murderer on Yhdysvalloissa iso puheenaihe, koska se näyttää oikeusjärjestelmän virheet paljaina. Yrittävätkö poliisi ja syyttäjä tuomita syyttömän miehen kerta toisensa jälkeen elinkautiseen?

Making A Murderer herättää epäilyksiä amerikkalaisen oikeuslaitoksen toiminnasta. Vankilat ovat täynnä mustia ja köyhiä. Myös älyllisesti keskivertoa lahjattomammat ovat ilmeisessä vaaravyöhykkeessä.

VAROITUS: SISÄLTÄÄ SPOILEREITA!

Netflixin Making A Murderer seuraa romukauppias Steven Averyn (ÄO 70) valtavaa mediahuomiota saanutta tapausta, yrittäen paljastaa pienen yhteisön sisäisiä jännitteitä ja pimeitä puolia. Manitowocin pikkupaikkakunnalla rötöstelijänä tunnettu Steven Avery tuomittiin vähillä todisteilla raiskauksen ja murhan yrityksestä vankilaan vuonna 1985. 18 vuotta myöhemmin hänet vapautettiin DNA-todisteen perusteella. Oikea syyllinen oli sillä välin ehtinyt raiskata uuden uhrin ennenkuin jäi kiinni.

Averystä tuli Wisconsinin Manitowocin oikeuslaitoksen epäreiluuden ja ammattitaidottomuuden symboli. Hän joutui selvästi poliisilaitoksen antipatian uhriksi. Vapauttava tuomio johti jopa lain muutokseen. Ja Avery vaati Manitowocin piirikunnalta 36 miljoonan dollarin korvauksia 18 vankilavuodesta. Poliisi ja syyttäjäviranomainen olivat menettäneet kasvonsa, mutta kukaan ei joutunut virheistä suoraan vastuuseen.

Averyn tapauksessa on enemmän käänteitä kuin kotimaisessa Auerin murhaoikeudenkäynnissä. Avery pidätettiin kohta uudesta murhasta vuonna 2005. Parikymppinen valokuvaaja Teresa Halbach oli käynyt kuvaamassa Averyn romuttamolla käytettyä autoa ja kadonnut. Naisen luut löytyivät nuotiosta Averyn asunnon pihalta. Poliisi löysi pikavauhtia todisteita Averyn syyllisyydestä, mutta osa näistä vaikuttaa kömpelösti tekaistuilta.

Yllättäen myös Averyn sisarenpoika Brendan pidätettiin osallisuudesta Halbachin murhaan. ÄO:ltaan 69 olevan 16-vuotiaan henkilön pyöritys poliisikuulusteluissa on vähintäänkin tarkoitushakuista. Videoilta näkyy, miten poliisit syöttävät kuulusteltavalle vastaukset. Tämän kuulustelun perusteella piirtyi kuva sairaan raa´asta seksuaalisesta paloittelumurhasta ja pojan setä Avery alkoi jälleen näyttää demoniselta perverssiltä.

Totuutta tästä tapauksesta ei tiedä enää kukaan ulkopuolinen. Poliisin tutkintametodit ovat olleet päämäärähakuisia ja näköjään alttiita toteuttamaan tutkinnan johtajan ennakkokäsityksiä. Oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuus on varsin subjektiivista, eikä paikallistason oikeudenkäyttöä valvota ja kontrolloida. Ilmeistä on että poliisi on syyllistynyt vakaviin virheisiin ja jopa tahalliseen vääristelyyn. Dokumentti on herättänyt ihmiset puolustamaan Averya, mutta voiko Averyyn siltikään luottaa. Making A Murderer ei syötä katsojalle tulkintaa michaelmooremaisesti, vaan haastaa katsojan tarkastelemaan asiaa yhä uudesta kulmasta. Kamera tosin viihtyy eniten Averyn suvun jäsenten ja heidän asianajajiensa parissa, joten näkökulma voi värittyä huomaamatta. Dokumenttisarjan 1. kauden jälkeen näyttää siltä, että oikeusmurha on tapahtunut.

Making A Murdererin ohjaajat Laura Ricciardi ja Moira Demos lähtivät seuraamaan Averyn tapausta heti tuoreeltaan elokuvakoulusta valmistuneina. Ricciardi on taustaltaan juristi, mikä varmasti on auttanut fokusoimaan monimutkaisen oikeusprosessin keskellä ja välttämään viranomaisten johdattelua. Parivaljakko yritti myydä dokumenttia mm. HBO:lle mutta vasta Netflix tarttui sarjaan ja kasvatti vielä sen pituutta. Seurantadokumentista tuli valtava pitkä urakka, tähän mennessä 10 vuotta (toinen kausi tulossa?). Ricciardi ja Demos ovat kuvanneet loputtoman ahkerasti, ja sarjan vahvuus on juuri materiaalin runsaus.

Making A Murderer on äärimmäisen kiinnostava ja koukuttava, mutta 10-osaan venyttäminen tuntuu nimenomaan venyttämiseltä ja tyhjäkäynniltä - noin kahden episodin verran. Sitä voi perustella enintään lukuisan henkilökatraan henkilökuvauksen vahvistamisena. Onhan tässä aikamoinen galleria amerikkalaisen takahikiän kansaa. Kuitenkin tapauksen uudet käänteet oikeudenkäynneissä sarjan lopussa ovat niin ihmeellisiä (mutta silti tosia), että kahden viimeisen osan oikeussalidraamaa katsoo kuvaruutuun kiinni niitattuna. Voi ihmetellä, että miten tositarina voikin taipua näin sujuvasti tv-sarjaksi.

Making A Murderer vertautuu hyvin HBO:n niin ikään dokumentaariseen rikossarjaan Jinxiin (2015). Nimekkään dokumentaristin Andrew Jareckin, Marc Smerling ja Zachary Stuart-Pontierin ohjaama Jinx on kuvalliselta kerronnaltaan karua Making A Murdereria huomattavasti sofistikoituneempi. Making A Murdererissa kuvitetaan usein puhelinkeskusteluja vain Averyn rähjäistä romuttamoa näyttäen, eikä sarja harrasta tapahtumien fiktiivisiä dramatisointeja.

Jinxin ohjaaja Jarecki sen sijaan käyttää sliipattuja ja estetisoivia kamera-ajoja ja dramatisoituja kohtauksia, jotka ovat kuin elokuvasta. Ei siis mitään amerikkalaisten rikos-tv-sarjojen tyypillisiä kökköjä halpadramatisointeja. Mieleen tulee dokumentin klassikon Errol Morrisin The Thin Blue Linen tyyli.

Jinxin aiheena on niin ikään julkisuuden valokeilassa kauan viihtynyt murhasikermä. Miljoonaperijä Robert Durst on ollut syytettynä vaimonsa, naisystävänsä ja yhden naapurin murhasta. Sarjassa viranomaiset ihmettelevät, miten Durstia ei saatu tuomittua naapurinsa paloittelumurhasta Texasissa. Rahalla Durst hankki isolla rahalla hyvän puolustuksen eikä joutunut pitkään aikaan vankilaan, mutta maine sai elinikäisen kolauksen.

Jinx pelaa taitavasti katsojan sympatian tunteilla, jotka oikeastaan heijastavat ohjaaja/kertoja Jareckin vaihtuvia tunteita suhteessa Durstiin. Sarjan viimeisessä osassa (episodi 6) Durstin viimeisessä haastattelussa tulee aivan hätkähdyttävä käänne, joka on tietenkin tv-dramaturgian kannalta timanttiakin arvokkaampi. Tekijät valmistelevat yllätystä taitavasti. Jarecki on tämäntyyppisen kerronnan mestari. Jopa paremmin hän onnistui pedofiili-isän perheen luhistumista kuvanneessa läpimurtodokumentissa Capturing the Friedmans, jonka teho perustui juuri epäilyjen, epäuskon ja myötätunnon vaihtelulle.

Ei ole ihan selvää, miksi paineisessa tilanteessa elävät ihmiset päästävät dokumenttiryhmät lähelleen. Making A Murderissa Averyn vähävarainen suku pyrkinee hankkimaan julkisuutta vääryyksille. Mutta miksi ihmeessä Jinxin miljoonaperijä Durst antautuu dokumetti-tv:n syyniin, vaikka on jo pari kertaa karistanut poliisit kannoiltaan? Luulisi hänen haluavan välttää julkisuutta kaikin keinoin. Käy ilmi, että Durstia jäytää loukattu kunniantunto ja mitättömyyden tunne. Hänet on syrjäytetty miljardiluokan yrityksen huipulta, ja yritystä johtaa hänen nuorempi veljensä.

Tietenkin toden ja dokumentaarisuuden takia tulee pohtineeksi näiden sarjojen autenttisuutta. Making A Murderer saa puhtaat paperit, sillä sen tekijät ovat valinneet anonyymin raportoinnin. He vain seuraavat, kokoavat ja näyttävät. Mikään ei näytä järjestetyltä ja manipuloidulta kohtaukselta. Perinteisestä cinema veritestä tämän erottaa vain nopeatempoinen leikkaus ja runsas uutis- ym. materiaalin lainaaminen. Jinx on monimutkaisempi tapaus. Jinxin tekijöitä syytettiin oleellisten todisteiden poliisille esittämisen viivyttämisestä, kunnes he saavat sarjansa kuvattua.

Rikosjournalismissa ja dokumenteissa nousee aina esiin moraalinen näkökulma. Onko tämä makaaberia tirkistelyä vai syvällisempää tv-journalismia? Kumpikin tv-sarja nousee kirkkaasti sensationaalisen bulkkitavararikos-tv:n tasoa korkeammalle. Sarjat eivät rakenna stereotyyppisiä rikoshahmoja tai hehkuta pahuutta ylisanoilla, vaan kumpikin kertoo ihmisluonnon pimeästä puolesta syvällisesti ja siitä miten vaikea on lukea toista ihmistä. Sarjojen ihmiskuva ei ole viihteellinen. Laajemmalla tasolla kumpikin sarja aiheuttaa kalvavia epäilyjä oikeuden toteutumisesta.