Weezer menneisyyden vankina

Weezer julkaisi huhtikuun ensimmäisenä päivänä kymmenennen levynsä. Albumin etukäteismainonnassa on luvattu jälleen kerran paluuta 1990-luvun puolivälin kulta-aikoihin. Miksi kaksi parikymmentä vuotta sitten julkaistua levyä eivät jätä yhtyettä rauhaan?

Olen useamman kerran pohtinut ystäväni kanssa, mikä on Weezerin huonoin kappale. Hänen mielestään se on ehdottomasti Where’s My Sex?, jolla yhtyeen laulaja ja laulunkirjoittaja Rivers Cuomo vääntää huumoria vaihtamalla sanojen socks ja sex paikkoja. Niinpä hän ei etsi sängyn alta kadonneita sukkiaan, vaan kadonnutta seksiään.

Itse olen sillä kannalla, että Love Is the Answer on vielä huonompi. Intialaisen musiikkiperinteen imeläksi musikaalimössöksi murjovalla kappaleella Cuomo laulaa säkeitä, jotka saisivat moldovalaisen euroviisulaulajankin punastumaan: “Love is the answer/ You have got to trust in the world.”

Emme mieti Weezerin huonointa kappaletta siksi, että vihaamme bändiä, vaan siksi, että pidämme tai ainakin pidimme siitä. Weezer vain tuntuu toistuvasti särkevän kuulijoidensa sydämen. Nykyään keskikertainenkin Weezer-levy tuntuu siunaukselta.

1990-luvun puolivälissä oli vaikea uskoa, että yhtye pääsisi koskaan kymmenenteen levyynsä. Kun sen toisen singlen Buddy Hollyn kekseliäs video valtasi Music Televisionin vuonna 1994, oli helppo ajatella, että yhtye tuskin kestää paria hittiä ja hassua videota kauemmin.

Weezerin perustivat ystävänpäivänä 1992 laulaja ja kitaristi Cuomo, basisti Matt Sharp, rumpali Patrick Wilson ja kitaristi Jason Cropper. Vain hieman yli kuukautta myöhemmin yhtye soitti jo ensimmäisen keikkansa.

Tapahtuma ei olisi voinut olla enempää yhdeksänkymmentälukulainen. Weezer lämmitteli Hollywood-tähti Keanu Reevesin vaihtoehtorockyhtyettä Dogstaria Raji’s-klubilla, joka on ikuistettu Nirvanan Sliver-singlen takakanteen.

Yhtyeen ura lähti käyntiin nopeasti. 1990-luvun alussa Nirvanan ja grungen menestyksestä innostuneet suuret levy-yhtiöt etsivät kuumeisesti uutta vaihtoehtorockmenestyjää. Kesällä 1993 myös Weezer solmi levytyssopimuksen Universal-yhtiön omistaman DGC Recordsin kanssa. DGC oli julkaissut vuonna 1991 Nirvanan musiikkimaailmaa järisyttäneen Nevermindin. 1990-luvulla se julkaisi vaihtoehtorockin klassikkolevyjä myös muun muassa Sonic Youthilta, Beckiltä ja Holelta.

Weezerin debyyttilevy julkaistiin toukokuussa 1994. Albumi oli nimetön, mutta pian se alettiin tuntea sinisen kantensa takia nimellä The Blue Album. Sen tuotti The Cars -yhtyeessä 1970-ja 1980-luvuilla uuden aallon hittejä tehtaillut Ric Ocasek. Täysin ongelmaton levyn synty ei ollut: Cropper jätti yhtyeen kesken sen nauhoitusten ja tilalle tuli kitaristi Brian Bell.

Blue Album sopi täydellisesti 1990-luvun puolivälin musiikilliseen ilmastoon. Vaihtoehtorockin liikkuessa yhä lähemmäs valtavirtaa sen soundi alkoi muuttua grungen angstisesta raskaudesta melodisempaan suuntaan.

Music Television soitti tarttuvasti surisevia vaihtoehtobändejä ja samaa soundia kuultiin nuorille suunnatuissa televisiosarjoissa, kuten Niin sanottu elämäni ja Buffy, vampyyrintappaja.

The Lemonheadsin Evan Dando oli hetken julisteissa teinityttöjen seinillä, ja poppunkyhtye Green Dayn ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle tehty levy Dookie myi miljoonia. Jokaista kestosuosikkia kohden oli lukemattomia Nerf Herdereitä, Fastballeja ja Semisoniceja, joiden tähti loisti kirkkaana vain hetken.

Kekseliäät musiikkivideot olivat avainasemassa. Mieleenpainuvat videot päätyivät Music Televisionin tehosoittoon, ja lupaavimmat uudet yhtyeet pääsivät kanavan nosteessa olevien videoiden ryhmään, joka tunnettiin nimellä Buzz Bin.

Weezerin tarttuva voimapop ja iskevät videot sopivat tähän aikakauteen loistavasti. Sen ensimmäinen single ja video oli syyskuussa 1994 julkaistu Undone — The Sweater Song. Kappale esitteli yhtyeen olennaiset piirteet sievässä paketissa. Se oli melodinen ja sopivan särisevä, mutta samalla myös poikamaisen innokas ja epämiehekkään herkkä.

Kappaleen videon ohjasi nuori lupaus Spike Jonze. Yhtye oli toivonut, että videossa ei esiintyisi villapaitaa. Silti lähes kaikki heidän saamansa videoehdotukset liittyivät jotenkin villapaitaan: yhtye esiintyisi villapaitatehtaassa tai kutoisi jättimäistä villapaitaa. Jonzen ehdotus oli toista maata. Se oli lyhyt ja ytimekäs: “sininen lava, steadicam, lauma koiria.” Videosta tuli välittömästi hitti.

Undone — The Sweater Songista tuttu herkkyys ja sympaattinen nörttimäisyys kuuluivat Weezerin debyytillä. Blue Albumin kannessa seisova yhtye oli kaukana resuisista vaihtoehtorokkareista tai oikeastaan mistään rockiin liittyvästä. Kauluspaidoissaan ja siisteissä kampauksissaan Weezer näytti kilteiltä opiskelijapojilta tai 1960-luvun surfrockbändiltä.

In the Garage -kappaleella Cuomo lauloi autotallista, jossa hän kirjoitti “tyhmiä laulujaan”. Seinää koristivat Kiss-yhtyeen julisteet ja pöydiltä löytyi Dungeons & Dragons -roolipelin ohjekirjoja ja Ryhmä-X-sarjakuvia. The World Has Turned and Left Me Herellä hän kaipasi entistä tyttöystäväänsä niin kovasti, että puhui tuntikausia tämän valokuvalle. Surf Wax Americassa elettiin The Beach Boysin 1960-luvun Kalifornian surffifantasiaa.

Rivers Cuomon tekstit olivat enimmäkseen sympaattisia, mutta hänen suhteensa naisiin vaikutti vähintäänkin pakkomielteiseltä

Levyllä Cuomon tekstit olivat enimmäkseen sympaattisia, mutta hänen suhteensa naisiin vaikutti vähintäänkin pakkomielteiseltä, toisinaan huolestuttavalla tavalla. Only in Dreamsissa tyttö oli “jokaisen happi- ja hiilidioksidimolekyylin välissä”. No One Elsessä Cuomo haaveili rakkaasta, joka ei edes puhuisi kenenkään muun kuin hänen kanssaan.

Weezerin nörttimäisen charmin purevuus varmistui Buddy Holly -kappaleella, jonka videon oli jälleen kerran ohjannut Spike Jonze. Jonze yhdisteli taitavasti pätkiä Onnen päivät -tv-sarjasta ja filmiä Weezeristä pukeutuneena nynnymäiseksi 1960-luvun rockbändiksi. Näytti siltä kuin yhtye olisi soittanut Onnen päivien Arnold’s-dinerissa. Video oli välitön hitti.

Kappaleena Buddy Holly oli Weezeriä sympaattisimmillaan. Sillä Cuomo puolusti tyttöystäväänsä tätä kiusaavilta kavereiltaan. “I look like Buddy Holly/ And you’re Mary Tyler Moore/ I don’t care what they say about us anyway/ I don’t care about that”, kuului kappaleen välittömästi mieleen jäävä kertosäe. Yhdessä woo-ee-oo- ja woo-hoo-kiljahdusten ja Cuomon heavy metal -fanimenneisyyden paljastavan tiluttelukitaran kanssa lopputulos oli vastustamaton.

Buddy Hollyn video valloitti Music Televisionin, ja kappaleesta tuli valtava hitti. Blue Album nousi listoille ympäri maailman. Kaiken kaikkiaan levy myi yli kolme miljoona kappaletta.

Weezerin reitti rocktähdiksi näytti olevan selvä, mutta Rivers Cuomo ei vaikuttanut tyytyväiseltä. Sen sijaan, että hän olisi syleillyt menestystään, Cuomo eristäytyi faneistaan ja bänditovereistaan.

Hän lähti opiskelemaan musiikkia Harvardin yliopistoon ja kasvatti parran, jotta kukaan ei tunnistaisi häntä. Lisäksi Cuomo kulki kävelykepin kanssa, sillä hänellä oli jalassaan metallinen tuki leikkauksen jäljiltä, joka korjasi hänen oikeaa jalkaa lyhyemmän vasemman jalkansa.

Alun perin Cuomo suunnitteli Weezerin toiseksi levyksi Songs from the Black Hole -nimistä rockoopperaa, mutta Harvardissa leikkauksesta johtuvat kivut ja yksinäisyys alkoivat inspiroida uusia synkempiä kappaleita.

Cuomon yksinäisyyden, rockelämän pettymysten ja ihmissuhdeongelmien ohella hänen kappaleitaan innoitti Giacomo Puccinin Madama Butterfly -ooppera. Weezerin toinen levy sai nimensä oopperan hahmosta B.F. Pinkertonista.

Blue Albumin nörttimäisen sympaattisuuden keskellä vaaninut pakkomielteinen suhtautuminen naisiin, rakkauteen ja seksiin nousi pääosaan syyskuussa 1996 julkaistulla Pinkertonilla. Se oli vereslihainen ja punastuttavan suorapuheinen kuvaus romanttisesta kaipauksesta ja seksuaalisesta turhautumisesta.

Pinkertonin ensimmäinen kappale Tired of Sex löi tiskiin levyn olennaisimmat teemat. Sillä lukemattomien yhden illan suhteiden keskellä kamppaileva Cuomo haikaili tosirakkauden perään. Seksi oli hänelle jatkuvaa himon ja syyllisyyden karhunpainia. Rakkautta hän sekä etsi että pelkäsi.

Toisinaan Pinkertonia kuunnellessa tuntui siltä kuin lukisi Cuomon päiväkirjan noloimpia tunnustuksia. Why Bother? -kappaleella hän päätti jättää rakkauden etsimisen ja seksin jahtaamisen kokonaan. Miljoonien ihailema rocktähti jäi huoneeseensa masturboimaan.

Across the Sealla hän fantasioi japanilaisesta teinitytöstä, joka on lähettänyt hänelle fanikirjeen. Seksuaalisen turhautumisen paineessa Cuomo syytti äitiään ja kirosi, kuinka joutuu elämään munkin elämää.

Good Lifella hän vannoi palaavansa takaisin “hyvään elämään” eli pepun vatkaamiseen tanssilattialla ja joka öiseen suloiseen rakasteluun. “Olen sika, olen koira”, hän raivosi heti seuraavassa säkeistössä.

Pink Trianglella Cuomo uskaltautui viimein etsimään rakkautta, mutta sekin meni mönkään: hänen rakkautensa kohde olikin kiinnostunut tytöistä. “Jos kaikki ovat vähän homoja, eikö hän voisi olla vähän hetero?”, Cuomo kyselee epätoivoisena.

Pinkertonin kappaleet olivat melodisia, mutta sen tuotanto oli rujoa siinä, missä Blue Album oli ollut viimeiseen asti hiottu. Cuomon ja Bellin kitarat surisivat, Sharpin basso pörisi ja Wilsonin rummut kolisivat romuluisesti. Albumin kitarasoolot olivat hupaisan tiluttelun sijasta turhautuneita purkauksia.

Harva ymmärsi Pinkertonia sen ilmestyessä. Weezer oli nähty hupaisia videoita tehtailevana pirteänä voimapopbändinä ja nyt se oksensi tällaisen levyllisen pahaa oloaan yleisönsä päälle. Albumi myi huonosti ja sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Rolling Stone -lehden lukijat äänestivät albumin yhdeksi vuoden 1996 huonoimmista levyistä.

Pian Cuomo itsekin alkoi hävetä Pinkertonia. “Se on hirvittävä levy. Se oli valtavan tuskallinen virhe, joka tapahtui satojen tuhansien ihmisten edessä ja jatkaa tapahtumista yhä suuremmassa mittakaavassa, eikä mene pois. Se on kuin olisi hirveässä kännissä juhlissa ja tunnustaisi syvimmät tuntonsa kaikkien edessä. Silloin se tuntuu mahtavalta ja puhdistavalta, mutta aamulla tajuaa, että on tehnyt itsestään täyden pellen”, hän sanoi Entertainment Weekly -lehden haastattelussa vuonna 2001.

Rolling Stone -lehden haastattelussa samana vuonna Cuomo kutsui levyä sairaaksi. “En enää koskaan halua soittaa niitä kappaleita, en halua koskaan edes kuulla niitä”, hän kertoi.

Erityisesti Cuomoa ärsytti, että Pinkerton ei suostunut kuolemaan. Sen saama vastaanotto oli alun perin nihkeä, mutta pian kävi selväksi, että levy nautti vankkaa kulttimainetta. Tuolloin tuoreiden internet-keskustelupalstojen ja vertaisverkkojen avulla albumin maine alkoi levitä fanilta toiselle, jotka samastuivat sen avoimen vereslihaiseen tunteellisuuteen.

2000-luvun alussa suosioon noussut uusi emo-yhtyeiden sukupolvi nimesi Pinkertonin yhdeksi suurimmista esikuvistaan. Yhtyeet, kuten Saves the Day, The Get Up Kids, Taking Back Sunday ja Dashboard Confessional, ylistivät levyä.

Kriitikotkin muuttivat mielensä. Nykyään Pinkerton löytyy tavallisesti kärkisijoilta, kun musiikkisivustot ja -lehdet listaavat 1990-luvun parhaita levyjä.

Fanit toivoivat uutta Pinkertonia tai edes Blue Albumia, mutta Rivers Cuomo ei joko suostunut tai pystynyt tekemään sellaista musiikkia

Vuonna 2001, kun Cuomo haukkui Pinkertonia, hän teki haastatteluja markkinoidakseen Weezerin kolmatta levyä. Blue Albumin tavoin se oli nimetön, mutta tunnettiin tuon levyn tavoin kansikuvansa värin takia nimellä The Green Album. Se oli tietoinen paluu Weezerin debyytin positiivisempaan ilmaisuun ja hiotumpaan soundiin. Kuten Blue Albuminkin, sen oli tuottanut Ric Ocasek.

Rolling Stonen haastattelussa hän kertoi, että levyssä olisi kyse pelkästä musiikista. “Siinä ei ole tunteita”, hän ilmoitti ylpeänä.

Cuomo ja Weezer olivat joutuneet kummalliseen köydenvetoon faniensa kanssa. Fanit toivoivat uutta Pinkertonia tai edes Blue Albumia, mutta Cuomo ei joko suostunut tai pystynyt tekemään sellaista musiikkia.

Green Album ja sitä 2002 seurannut Maladroit olivat hyviä levyjä, vaikka ne eivät nousseet edeltäjiensä tasolle. Niiltä kuitenkin löytyi jo merkkejä siitä yhtyeestä, joksi Weezer oli muuttumassa.

Green Albumin Hash Pipen ja Maladroitin Dope Nosen ironinen heavy metal -kliseillä leikkiminen saattoi synnyttää tarttuvia riffejä, mutta niissä kuului Cuomon tunteiden hylkimisen nurja puoli. Blue Albumin sympaattisuuden ja Pinkertonin suoruuden oli korvannut ironian haarniska, jonka läpi tunteet eivät päässeet.

Pahempaa oli tulossa. Vuonna 2008 julkaistun, tällä kertaa The Red Album -nimellä tunnetun, nimettömän levyn singlen Pork and Beansin video oli paljonpuhuva. Sillä esiintyivät monet 2000-luvun tunnetuimmat internet-hahmot, -meemit ja YouTube-ilmiöt, kuten Numa Numa -videostaan tunnettu Gary Brolsma, Chocolate Rainista laulanut Tay Zonday ja Coca-Cola Lightia ja Mentos-karkkeja sekoitelleet Fritz Grobe and Stephen Voltz.

Tällaisia hetken huvittavia, mutta vailla syvempää merkitystä olevia meemejä Cuomokin näytti haluavan tehtailla.

Toisinaan hän tuntui suorastaan trollaavan uutta Pinkertonia toivovia fanejaan. Weezerin kappaleilla oli nimiä, kuten Can’t Stop Partying ja I’m Your Daddy. Yhtyeen voimapoppiin sekoittui yhä enemmän huumoriheviä, kyynistä teinipoppia ja hip hop -vaikutteita. Cuomo oli kuin puoliksi kylmän laskelmoiva bisnesmies, puoliksi keski-ikäisen miehen ruumiiseen vangittu pieruvitsejä vääntävä teinipoika.

Weezerin levynkansissa saattoi olla hassu hyppäävä koira tai Lost-tv-sarjan Hurley-hahmo. Sen videoilla bailattiin Playboy-kartanossa tai pelleiltiin Jackass-tähtien kanssa.

Toivoa kuitenkin tuntui olevan, sillä vuosien varrella Cuomon suhde Pinkertoniin muuttui positiivisemmaksi. Vuonna 2010 levystä julkaistiin laajennettu Deluxe-painos ja samana vuonna käynnistyneellä Memories-kiertueella Weezer soitti Pinkertonia ja Blue Albumia kokonaisuudessaan. Vuonna 2011 Cuomo julkaisi The Pinkerton Diaries -nimisen kirjan, johon oli koottu hänen kirjoituksiaan levyn tekemisen ja ilmestymisen ajoilta. Kirjan ohessa julkaistiin myös kokoelma Pinkertonia varten tehtyjä demoja nimeltään Alone III: The Pinkerton Years.

Vuonna 2014 julkaistu Everything Will Be Alright in the End oli yhtyeen kehutuin levy vuosikausiin. Sen oli tuottanut Blue Albumin hittilistoille 20 vuotta aikaisemmin ohjastanut Ric Ocasek. Albumin Back to the Shack -kappaleella Cuomo pyysi anteeksi edellisvuosien hairahduksiaan.

Sorry guys I didn't realize that I needed you so much / I thought I'd get a new audience, I forgot that disco sucks / I ended up with nobody and I started feeling dumb / Maybe I should play the lead guitar and Pat should play the drums

Weezer: Back to the Shack

Albumi oli paljon parempi kuin karmeat edeltäjänsä, mutta uusi Pinkerton tai Blue Album se ei ollut. Cuomo halusi “rokata kuin olisi vuosi 1994”, mutta hän ei kyennyt saavuttamaan noiden aikojen viattomuutta ja suoruutta. Viitatessaan toistuvasti menneisyyteen, fanien pettämiseen, hajonneisiin bändeihin ja rockin kuolemaan, Everything Will Be Alright in the End oli selvästi nelikymppisen rockveteraanin, ei kirkassilmäisen tulokkaan tekemä.

Menneisyys vainoaa myös Weezerin uusinta levyä. Se on jälleen kerran nimetön ja tunnetaan tällä kertaa valkoisen kantensa takia nimellä The White Album. Levyn tuottaja Jake Sinclair on soittanut nuorena Weezer-cover-yhtyeessä ja kertoi Rolling Stone -lehdelle yrittäneensä saada yhtyeen löytämään Blue Albumin ja Pinkertonin aikaisen inspiraation. Hän sai jopa Cuomon kasvattamaan samanlaisen parran kuin jälkimmäisen levyn äänityksissä.

White Album ei tietenkään ole uusi Blue Album tai Pinkerton. Se ei tule inspiroimaan musiikkityylejä tai saamaan nuoria haaveilijoita perustamaan rockyhtyeitä. Se on kuitenkin paras Weezer-levy yli kymmeneen vuoteen.

White Album on paras Weezer-levy yli kymmeneen vuoteen

White Albumilla Cuomo ja Weezer tuntuvat viimein löytävän harmonisen suhteen menneisyyteensä. The Beach Boysin suloista Kalifornian auringon lämmittämää melankoliaa uhkuvalla albumilla Weezer luo pehmeän nostalgisen maailman, jossa tunteita ei ole piilotettu ironian tai huumorin taakse. Sillä viitataan Blue Albumiin ja Pinkertoniin, mutta viittaukset eivät tunnu väkinäisiltä.

Lopulta toistuvien harharetkien jälkeen Weezer uskaltaa olla oma itsensä. White Album kompuroi vain silloin, kun yhtye yrittää liikaa, kuten tympeällä Thank God for Girls -singlellä. Meemeistäkään Weezer ei sentään ole täysin päässyt. California Kidsin musiikkivideolla vierailevat Damn, Daniel -videostaan tunnetut Daniel ja Josh.

Toisin kuin Pinkertonin Why Bother? -kappaleen päähenkilö, Weezer-fanit eivät ole olleet valmiita luovuttamaan rakkautensa kanssa. Yli kaksikymmentä vuotta he ovat toivoneet, että Weezer kykenisi tavoittamaan menneiden mestariteostensa taian.

Ehkä yhtye kuitenkin on nyt saavuttanut jotain vielä ihmeellisempää ja pääsee viimein irti menneisyyden aaveista.