Marja Hintikka: Lapsi teki minusta yksinäisen

Kello tikittää, tiskipöytä kiiltää. Pyyhkäisen sen vielä kerran. Vauva on nukkunut jo kaksi tuntia, minunkin olisi pitänyt. En osaa, ahdistaa. Haluaisin soittaa jollekin, mutten tiedä kenelle. Vaikka perhe-elämäni sujuu ulkoapäin katsottuna mallikkaasti, tuntuu että tarvitsisin apua. Koko ajan. Onneksi ystäväni soittaa ja kutsuu illalla syömään. Tämä päivä on pelastettu. Ei tarvitse olla yksin.

Tyypillinen kelani lasten vauvavuosilta. Elämä on ollut yltäkylläisen antelias, olen saanut lapsen ja toivomani onnen. Kaikki on mennyt hyvin ja tykkään olla äiti ja vaimo. Silti aivan liian usein minut valtaa omituinen tyhjyys, yksinäisyys ja osattomuuden tunne.

En kuulu mihinkään eikä kukaan piittaa minusta. Olen epävarma, pelokas ja hieman pihalla. Yritän antaa kaikkeni lapselle, vaikka salaa häpeän itseäni. Onneksi kukaan ei tiedä, kuinka kelvoton olen. Iltaisin tihrustan miehelleni itkua, ja hän koittaa parhaansa mukaan lohduttaa. Yritän taas tsempata huomisen.

En kuulu mihinkään eikä kukaan piittaa minusta.

Tällaisia tunteita, vaikka vain hetkellisiä, on vaikea myöntää edes itselleen. Niistä kokee myös loputonta syyllisyyttä. Eikä ihme, sillä huonoista fiiliksistä ja toivottomuuden tunteista voivotellessaan tulee nanosekunnissa syyllistetyksi.

“Miksi sitten piti hankkia lapsia, eikö äitiys ollutkaan helppoa ja kivaa?!”

No ei ollut, juuri tuollaisten kommenttien takia! Missä myötäeläminen, tuki ja läsnäolo ovat silloin, kun on eniten avun ja henkisen tuen tarpeessa, uudessa elämäntilanteessa? Yksinäiset pienten lasten vanhemmat tulivat mieleen, kun luin Suomen olevan yksi vähiten empaattisista maista maailmassa.

Tarttis tehdä jotain, oikeesti.

Onneksi jotkut viisaat ovat pohtineet näitä asioita. Selityksiä vanhemmuuden vaikeille tunteille on olemassa. Valtiotieteiden maisteri Suvi Jaakkola on kirjoittanut aiheesta ehkä oivaltavimmin ikinä. Hän on löytänyt suomalaisesta äitiydestä perusteellisen valuvian: samaan aikaan kun voimme leijua maamme naisten tulotasolla, poliittisella asemalla ja minimaalisella synnytyskuolleisuudella, meiltä puuttuvat tyystin vanhemmuutta suojaavat perinteet ja siirtymärituaalit uudessa elämäntilanteessa. Vanhemmuus pitäisi osata suorittaa oikein saman tien, ja heikkouden ja epävarmuuden näyttäminen on kulttuurissamme rikokseen rinnastettava virhe.

Äiti jää yksin usein heti synnytyksen jälkeen hauraana, epävarmana ja fyysisesti romuna.

Äiti jää usein yksin heti synnytyksen jälkeen hauraana, epävarmana ja fyysisesti romuna. Sukulaiset eivät uskalla häiritä tuoretta perhettä, ja rotinapullaperinteet ovat monessa suvussa unohtuneet sotien jälkeen. Äidin ainoaksi tueksi jää puoliso, mutta juuri pikkulapsiperheiden työssäkäyjät tekevät pisintä päivää. Kierre on valmis.

Jaakkola painottaa, että lapsen saaminen voi olla suomalaisessa individualistisessa yhteiskunnassa ensimmäinen kokemus siitä, että aikuinen ei välttämättä pärjää omillaan, vaikka haluaisikin. Ja samaan aikaan omaa jaksamattomuutta ei saisi näyttää, kenellekään. Ei ihme, jos suomalaiset vanhemmat kokevat pohjatonta yksinäisyyttä.

Kun kansanedustaja Jani Toivola kertoi avoimen rohkeasti ja erittäin samaistuttavasti uupumuksestaan yksinhuoltajaisänä, keskustelupalstat räjähtivät täyteen kommentteja “kyllä meidän mummo hoiti viisi lasta yksin savupirtissä, kantoi vedet ja hakkasi puut käsipelillä, eikä valittanut!” Ja veikkaanpa, että tämänkin tekstin alle satelee vastaavia sankaritarinoita.

Ei koskaan saa olla yksin, mutta silti tuntee jatkuvaa yksinäisyyttä.

Kulttuuriimme on sisäänrakennettu inhimillisen tarvitsevuuden syvä halveksunta, ja samaan aikaan perhe-elämän suurin uhkatekijä on yksinäisyys. Tämän vahvistaa myös yhteistyökumppanimme Väestöliitto. Tilanteesta tekee haastavan se, että vanhemmuuden ytimessä pesii omituinen ristiriita. Ei koskaan saa olla yksin, mutta silti tuntee jatkuvaa yksinäisyyttä.

Minusta selvää on, että vanhemmuudesta on tullut väärällä tavalla yksilösuoritus. On tuuripeliä, millaiset tukiverkot on elämän arpajaisissa saanut osakseen. Jos huonot, uusien hankintakeinot ovat niukat. Keskustelupalstoja lukiessa silmien eteen lyödään kaksijakoinen todellisuus: puolet porukasta valittaa olemattomia verkostoja, toinen puoli ahdistuu kylään tuppaavasta anopista. Tämä kertoo omaa tarinaansa vanhemmuutta tukevan kulttuurin puutteesta: kun äitejä ja isiä auttavia sosiaalisia perinteitä ei ole, ihmiset hakevat selviytymiskeinonsa kuka mistäkin.

Heikoista hetkistään saa puhua, ilman häpeän leimaa.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? MHL:n Taloustutkimuksella teettämän tutkimuksen mukaan nykyistä yhteisöllisempi kasvatus auttaisi monia - ja varsinkin äitejä. Valoa tunnelin päähän näyttävät tuovan myös aikamme uudenlainen viestintäkulttuuri ja sosiaaliset mediat. Sinne muodostuneet vanhemmuuden verkostot tarjoavat parhaimmillaan laadukasta vertaistukea, uusia ystäviä ja ulospääsyn jokapäiväisen arjen yksinäisyydestä. Heikoista hetkistään saa puhua,ilman häpeän leimaa.

Perinteisten sukulaissuhteiden rinnalle on syntynyt uudenlaisia perhemalleja: yhteisöasumisen mahdollisuudet ja “koko kylä kasvattaa” -elämäntavan luominen vaikkapa ystäväpiirien kesken kiinnostaa monia. Suomessa on jo toteutettu talohankkeita, joissa asukkaat ovat suunnitelleet tilat lapsiperheystävällisiksi ja perheiden yhteisöllisyyttä tukeviksi. Ydinperheiden poteroituminen maalarinvalkoisten seinien sisään alkaa toivottavasti siirtyä milli kerrallaan menneisyyteen.

Mutta miten vanhemmuuden kulttuurivallankumouksen keskellä kuulluksi voisivat tulla sekä rauhaa kaipaavat että yhteisöllisyyden perään huutelijat?

Hauskimman vinkin vallitsevaan polarisaatiotilanteeseen laukaisi ystävä ja kollega Jenny Lehtinen. Hän ehdotti, että kaikille jaettaisiin vaikkapa äitiyspakkauksessa pinssit “Koko kylä saa kasvattaa” ja “Älä puutu lasteni elämään”. Niiden avulla voisi viestiä, kaipaako voimakkaampaa sosiaalista viitekehystä elämäänsä vai ei.

Itse liimaisin jokaiseen takkiini "Kylä kasvattaa" -pinssin ja kirjoittaisin lisäkommentiksi “vaatekaappeja saa penkoa ja jääkaapista syödä mitä huvittaa”.

Tervetuloa, yhteisöllisempi vanhemmuus!

Marja Hintikka Liven kolmannen kauden kolmas teema on yksinäisyys - joka oli yksi MHL:n fanien ehdottomista toiveaiheista.

MHL: Lapsi teki minusta yksinäisen

Yle TV2 maanantaina 31.10. klo 21 - vieraina juontaja ja doula Piritta Hagman sekä nyrkkeilyvalmentaja Amin Asikainen. Viikon tähtibloggarina nähdään Maarialla-blogin Maaria Räisänen.
Yle Puhe tiistaina 25.10. klo 16.00
yle.fi/mhl

Liity meihin:

Facebook
Twitter
Instagram
Osallistu keskusteluun: #yleMHL

EDIT: 27.10. klo 11.57, lisätty linkki Väestöliiton artikkeliin.